Myllyteatteri julistaa tekevänsä nykyteatteria joka perustuu tietoisuuteen traditiosta. Tradition sanotaan tarkoittavan ”perinnettä”, ”perimätietoa”, ”perittyä käsitystä”. Mitä traditio nyt sitten vapaan teatteriryhmän tapauksessa tarkoittaa?

Kun ajattelen aikaisempia ihmissukupolvia, teatterisukupolvia, taiteilijoita, ajattelijoita, opettajia, tekijöitä kautta aikojen, tunnen suorastaan hysteerisellä tavalla voimaa. Kuin tajuaisin ratsastavani aallon harjalla, allani valtavan aallon voima.

Traditio on rikkautta: yhteyttä ihmisiin jotka elivät ennen minua, ja heidän ajatuksiinsa ja taitoihinsa. Heidän ruumiillisuuteensa ja henkisyyteensä joiden kautta he etsivät ilmaisua niihin samoihin haasteisiin joissa mekin elämme tänä päivänä. Traditio sisältää ajatuksen yhteisöllisyydestä yli aikojen. Jos kansainvälisyys on horisontaalista rikkautta, on traditiontuntemus sitä vertikaaliseen suuntaan.

Suomessa traditio on ohut, sanotaan. Tai, traditiomme on sitä että tultiin metsästä, runsas vuosisata sitten. Mikä on loppujen lopuksi kiehtovan lähellä. Teatteritraditiomme on kansannäytelmissä. Uskonto-traditiomme ja kulttuurimme pohjautuu luonnonuskontojen jälkeen sellaiseen kristinuskon versioon, joka korostaa henkilökohtaista kokemusta ja uskoa tradition kustannuksella. Tämä yksilökeskeisyys sävyttää myös teatteria ja menetämme sen takia paljon siitä rikkaudesta joka kuitenkin teatteria kantaa ja johon meillä on täysi vapaus ottaa osaa.

Traditio opettaa. Ei ole turha sanonta, että historia toistaa itseään. Myllyteatterin ensimmäinen suurempi työ, Tapaus A, lähti havainnosta, että elämme samanoloista itsekeskeistä aikaa kuin Eurooppa uuden ajan kynnyksellä, kun maailman avartumisen myötä ihminen käpertyi itseensä ja egoilu oli voimissaan. Globalisoituminen ja internet ovat aiheuttaneet saman reaktion meidänkin aikanamme, viimeistään 2000-luvulla.

Euroopan historiassa uuden ajan alkuun liittyi myös uudenlaisen uskonnollisuuden nousu. Se on myös täyttä tätä päivää. Kuin sattumalta teemme nyt näytelmää Jumalaisesta näytelmästä. Teemat ovat aivan samoja silloin 1300-luvulla kuin nyt ja on mahtava tajuta, että jo silloin ihmiset olivat sekaisin ja kysyivät: missä helvetissä minä olen?

Traditio rauhoittaa. Oli aika kun vaahtosin uusista dramaturgioista. Tyhjän mahan kutsu eteni miten eteni, omalla assosiatiivisella logiikallaan, esimerkiksi. Assosioinnin logiikka on hienoa. Sitä teosta tehdessämme tajusin kuitenkin, että näyttämön lait ovat ajan ja paikan lakeja aina; ihmisen ruumis, hengitys ja puhe ovat näyttämön työkaluja eikä niistä pääse eroon oli dramaturgia mikä hyvänsä. Ja hajanaisessakin sikermässä on aina joku juoni.
Mitä pidemmälle elän, sitä enemmän tajuan, että yksinkertaisuus on valttia niin teatterissa kuin muuallakin. Se ei tarkoita traditionaalisia ratkaisuja, mutta tradition osaaminen auttaa uusiin ratkaisuihin. Ja yksinkertaisuus, oleelliseen näkeminen, on myös vaikeinta.

Olen alkanut oman fyysisen näyttämöharjoittelun myötä ymmärtää edes jotakin siitä, kuinka paljon ihmisessä on ja kuinka se voisi tulla näyttämölläkin esiin. Mutta kehon ja mielen läsnäolo ja taiteellinen käyttö nopeasti sykkivän virtuaaliajan kasvatteina on työn takana – kenties vielä suuremman työn kuin joskus aiemmin. Ääni ei enää kanna näyttämöllä niin kuin joskus, esimerkiksi. Kuitenkin kaipaamme teatterissa sitä jotakin kouriintuntuvaa, mikä on teatterin voima: ihmisenergiaa.

Mielestäni tästä kaipuusta kumpuaa halu tuoda näyttämölle videokuvaa ja saada näyttelijä kameran avulla lähelle katsojaa. Tämä voi joskus tuottaa kiinnostavaakin teatteritaidetta. Mutta haluan Myllyteatterin liittyvän sellaiseen teatteritraditioon, joka perustuu sisällöllisesti hyvin ajateltujen ja ajalle tärkeiden teemojen puitteissa – näyttelijän ja ihmisenergian keskeisyyteen. Tämä tavoite ei sulje pois eikä vähennä musiikin, äänen, valon ja visuaalisuuden olennaisuutta ja taidetta teatterissa. Päinvastoin. Tavoite on, että kaikki elementit yhdistyvät näyttelijän fyysis-psyykkiseen läsnäoloon ja taiteeseen.
Tämä on mitä traditionaalisin ajatus. Ja juuri traditio – ja se mitä itseäni viisaammat ovat siitä osanneet ammentaa eli näyttämöharjoittelua minulle opettaneet – on palauttanut minut siihen teatterin perustilanteeseen, että on ihminen, kaksijalkainen, pää taivaassa, jalkojensa kautta kiinni maassa ja näyttämössä; toisten samanlaisten edessä esittämässä jotakin josta kaikki tietävät jotakin. Se näkymätön säie jonka kautta fyysisesti olemme yhteydessä, lähtee ihmisruumiin keskustasta. Sen kautta olemme yhteydessä toisiimme nyt. Näyttelijät keskenään näyttämöllä, ja näyttelijä suhteessa katsojaan.

Ruumiini kautta olen kokenut myös olevani yhteydessä meitä ennen eläviin. Ja arvostukseni ja kunnioitukseni niitä ihmisiä kohtaan, jotka seisoivat avaran taivaan alla amfiteatterin näyttämöllä, tuhansien katsojien edessä ilman mitään äänentoistoa, on konkreettisesti tarkentunut: millaista näyttämöllisen läsnäolon, puheen, fyysisen näyttelijäntaiteen, on täytynyt olla! Me olemme samoja ihmisiä kuin hekin. Meillä on samanlainen ruumis.

Teatterilla puhuvan ihmisruumiin taiteena on myös tämä tehtävä: ilmaista tässäkin ajassa, jossa kehotietoisuus on yhtä kuin näppärästi näppäimistöllä liikkuvat sormet, kuinka paljon meistä löytyy. Tähän Myllyteatterin taide pyrkii, ja tätä tarkoittaa, että sanomme olevamme traditiotietoinen ryhmä