”Empty space is full of possibilities”, sanoo Naohm näytelmässämme Saari.
Juuri nyt tunnen itse olevani tyhjä, empty. Täynnä mahdollisuuksia? Kyllä kai, ja aivan varmasti;) Mutta päällimmäisenä kokemuksena on tyhjyys. Tietysti. Mitä muuta voi ohjaaja olla, kun näytelmän ensi-ilta on takana.

Saari-esityksestä tuli mielestäni delikaatti pieni-suuri esitys, jossa toteutuu moni asia johon teatterissa uskon ja joka mielestäni sopii tähän maailmanaikaan ja paikkaan. Se menee Espalla 13.12.09 asti.
Ensi-illan kulkua uhkasi pieni katastrofi, kun valosuunnittelu ei toteutunut jonkun viattoman katsojan sateenvarjosta himmentimeen valuvan veden takia. Mutta se pakotti meidät ja esityksen luonnon armoille kynttilöiden valoon, ja jotenkin tämä kaikki sopi mainiosti esitykseen joka on nimetty Saareksi. Julkinen arvostelu valtakunnan päälehdessä ilmestyi. Se ei ollut mairitteleva. Se on yhden kokeneen teatterinkatsojan mielipide, ja ymmärrän sen katsantokulman. Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. Ja henkilöt eivät kriitikon näkökulmasta ”kohdanneet ilmaisun tasolla.” Emme vastanneet hänen odotuksiinsa.
Lehdessä julkaistiin esityskuva, joka esityksestä otetuista hienoista kuvista harmittavasti kaikkein vähiten kuvaa esitystä, esiintyjiä ja heidän ilmaisuaan, sekä spesiaalia lasiseinäistä tilaa, jossa se tapahtuu. Esitys ja siitä leviävä materiaali kulkevat käsi kädessä, siksi harmittaa, että tuo kuvavalinta yksinään ei kerro esityksestä mitään olennaista. Saaren esikuvana on Euroopan kaikkein läntisin saari Atlantin reunalla, jolla olen usein oleskellut ja elänyt monia rauhallisia ja hiljaisia hetkiä samoin kuin monenlaisia draamoja. Olen myös tavannut siellä mitä ihmeellisimpiä ihmisiä. Eri puolilta maailmaa saarelle löytäneitä, samaan paikkaan rakastuneita – ihmisiä, jotka tuon saaren vihreitä ja karuja rinteitä vasten katsovat itseään ja elämäänsä. Ja vähitellen, pelkkiä saaren rinteitä.
Tuo saari on karu ja tuskastuttava paikka, se vaatii ihmiseltä paljon kuten mitkä tahansa karut olosuhteet. Kuitenkin se on hyvin rikas paikka. Siellä voi kadottaa itsensä ja löytää itsensä. Niin kuin aina kun ihminen menee luontoon. Ja niin kuin aina kun ihminen asettuu vastapäätä taideteosta. Suurin osa ihmisistä ei käsitä, mitä itua on mennä sinne, karulle saarelle, selviämään, käveleskelemään pitkin rinteitä ja tuijottamaan vihreää rinnettä ja vihaista merta sen ympärillä. Suurimmalle osalle ihmisistä tuollainen ei yksinkertaisesti tunnu tarpeelliselta, päinvastoin suorastaan ärsyttävältä. Sitten on niitä, jotka haluavat jollakin tavalla matkustaa tuolle saarelle, olla osallisia sen karheasta kauneudesta, tenhosta ja syrjäisyydestä, mutta tuovat sinne tullessaan mukanaan pumpun ja suihkun, sähkögeneraattorin ja television, kaljakorin ja jalkapallon. Sallittua, mutta meidän puritaanien mielestä käsittämätöntä, sillä valtameren saaren voi myös ajatella olevan paikka, joka on vapaa näistä. Kun niin suuri osa maapalloa on täytetty kaikenlaisella ihmisen keksimällä viihdykkeellä, miksei antaa saaren olla tyhjä tila, jota voi kuunnella ja katsoa, täyttämättä sitä kaikella sillä, joita maailma pursuaa muualla aivan tarpeeksi? Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. ”Draamaa ei revitty edes kielten – suomen, englannin ja japanin limittymisestä toisiinsa.” Niin, ei. Draamaa ei revitty siitä. Eikä ylipäätään kahden ihmisen välisestä konfliktista. Sitä pyrittiin sen sijaan repimään ihmisen konfliktista sen tilan kanssa jossa hän on; päänsä sisäisten asioittensa kanssa; meren kanssa. Sillä teatteria voi tehdä aivan mistä tahansa. Naohmia näyttelevä Yuko huudahti: ”Think how much theatre can be!” Teatteri voi olla monenlaista, teatteria voi tehdä mistä tahansa aiheesta. Totta kai draama kuuluu teatteriin. Jännitteet ja konfliktit. Ja paljon muuta. Mutta mitä kaikkea on draama? Kun meri paiskautuu rantaan ja murtaa kalliota, on siinä mitä suurin draama. Kun aurinko laskee, joka päivä, joka säällä, on siinä ihmisen kannalta vääjäämättömyyden draama. Kun ihminen on tilassa huomaamatta toista, on meillä edessämme draama. Kun toinen tarvitsee toista ihmistä, ja toinen ei halua, ollaan draamassa. Ja kun toinen on fyysisesti erilainen kuin toinen – silloin kyse ei ole draamasta mutta kontrastista on. Saari-esityksen draama on sellaista. Vähän samanlaista kuin luonnossa havaittava draama. Hitaampaa, tiivistä. Kauniita kuvia. Toisen ihmisen hengittämisen kuulemista. Ihmisenergiaa tislattuna. Ihmisen katselemista. Tyhjän tilan katselemista. Sellaista teatteria olemme tavoitelleet ja sitä myös tavoittaneet. Kun joku vuosi lähdin saarelta, ja katselin kaiholla veneestä taakseni jäävää saarta, ystäväni sanoi: ”Älä huoli. Se pysyy siellä aina.” Ja niin onkin, ihmisen mittakaavassa tuo saari on siellä aina. Ihminen kylläkin muuttaa tuota saarta, ja on muuttanut. Silti luonto on siellä vahva ja saari pysyy. Meidän ihmisvoimin Helsingin Espalle luomamme saari ei tietystikään ole ihmisten löydettävissä aina; se on olemassa kaksi viikkoa. Saari-näytelmässä Ohma sanoo: ”Miksi ihmisen pitää haluta hankaliin paikkoihin? Miksei voisi vain elellä rauhassa, vaihdella vaatteita ja olla rauhassa?” Naohm sanoo: ”The place is empty on the surface. But empty space is full of possibilities.” Sellainen on myös näyttämö. Ja ihminen. Yhtä paljon mahdollisuuksia täynnä kuin ovat Saaren rinteet. Yuko sanoi, ei näytelmässä vaan näytelmän ulkopuolella:”The most delicate things in the world are impossible to analyze.”

Saaren työryhmä jota ei mainittu sanomissa:

Johanna Storm, äänisuunnittelu; Jani-Matti Salo: valosuunnittelu; Johanna Juhola: sävellys; Paula Koivunen: pukusuunnittelu ja näyttämön visuaalisuus; Kaisa Niemi ja Yuko Takeda: näyttelijäntyö; Jan Liesaho, tuottaminen; Heli Sorjonen: valokuvaus; Miira Sippola: käsikirjoitus ja ohjaus.