Teatteriryhmän taide on oma lajinsa.

Käytän tämän tilaisuuden kertoakseni teille Myllyteatterin taiteesta, sen tekijöistä ja hahmoista sekä omista tarkoitusperistäni ohjaajana – millä voimalla tämä teatterimylly on pyörinyt.

Vuosi oli 2003. Sisälläni oli jo vuosien ajan jauhanut tietty mylly: palo luoda ja nähdä abstraktia teatteria, teatteria jota puhe ei hallitsisi. Näyttämöllä näkyisi fyysistä, runon tavoin kerrostuvaa, liikkuvaa kuvaa, kuin elävää abstraktia kuvataidetta.

Olin juuri kirjoittanut ja ohjannut kirjoittamani näytelmän Lapua, jossa lapsuuskaupunkini vertautui maailmanjärjestykseen laajemminkin.

Myöhemmin samana vuonna teimme esityksen nimeltä ”Eufratyyne – absurdi kuvaelma ihmisestä.”  Esityksen nimi Eufratyyne tuli Paula Koivusen isoäidistä, jota Paula esitti. Kaisa Niemi näytteli omia isovanhempiaan, minä omiani: Anjaa ja Eskoa.

(PUHELIN SOI, yms. mutta sitäpä ei tässä voi millään ilveellä referoida.)

Nämä kaksi esitystä toimivat pohjana Myllyteatterin perustamiselle. Muistoista nousevat, toistuvat lapsuustilanteet ja sananparsien riekaleet – niistä muodostui Myllyteatterin esitysten yksi olennainen rakennuselementti. Perheenjäsenet mielen sisäisinä  tulivat teatteri-väripalettimme eri väreiksi tai toisella tapaa sanoen: teatteriorkesterimme eri soundeiksi.

Noina vuosina 2000-luvun alkupuoliskolla, puhuttiin paljon vaihtoehtoisista dramaturgioista aristotelisen tarinan kerronnan rinnalla. Tämä kiinnosti myös minua. Tuossa keskustelussa puhuttiin silloin kuitenkin ennen muuta kirjoitettuun sanaan perustuvista tavoista järjestää näyttämöllisiä asioita. Mutta minua kiinnosti kysymys: miten näyttämö järjestyisi suoraan näyttämölle kuvallisesti, rinnasteisen runollisesti. Toisaalta tiesin teatterihistoriasta, että jo 1900-luvun alkupuolella myös teatteri oli tehnyt modernit läpimurtonsa. Käänsin katseen näihin löydöksiin, ottaakseni omaan työhöni vauhtia niistä.

Asuin tuolloin pienen tyttäreni kanssa Suomenlinnassa, kutsuin porukkaa kotiimme Poliisikoululle, katsomaan puolalaisen ohjaajan Tadeusz Kantorin ja hänen ryhmänsä esitystallenteita 60-luvulta 90-luvulle. Saimme niistä inspiraatiota ja esikuvaa sille mitä itse halusimme tehdä.

Mutta miten, millaisilla ohjauksellisilla asetuksilla, millaisella ryhmän yhteistyöllä syntyisi liikkuvaa kuvaa,  karikatyyristen hahmojen abstraktia teatteria  – tämä kysymys vainosi minua. Se vainosi riittävän pakottavasti, että halusin perustaa oman teatteriryhmän, joka toimillaan  vastaisi näihin kysymyksiin. Myllyteatteri tavoittelisi näyttämökieltä, jossa myllätään teatterin elementtejä ja uutetaan niitä uudelleen yhteen. Suomenlinnasta löytyi myös hieno Myllysali, jonka saimme neuvoteltua esitystemme ensimmäiseksi esityspaikaksi.

Näin Myllyteatteri asettui osaksi Suomen vapaata teatterikenttää.

Lähtökohtaisesti ja alusta pitäen Myllyteatteri on ollut taiteellinen teatteri. Tämä tarkoittaa, että toimintamme ytimessä ja lähtökohtana on tehdä sellaista teatteria, joka meidän kauttamme tahtoo tulla esiin. Olen aina ajatellut, että tällaiset pakkomielteenäkin pidettävät   päähänpinttymät ovat tarpeellisia taiteen lähtökohtia. Ja vaikkei aika sitä tunnustaisi, aika tarvitsee sitä yhtä kaikki. Koska me, joilla tällainen pakko on, elämme täällä nyt: ollen hereillä ja tuntosarvet ojossa, aistien mitä ympärillämme ja sisällämme tapahtuu. Ja siitä käsin tunnemme tarvetta tehdä juuri nyt jotain tällaista.   

Jokainen meistä ajattelee tarinoista ja taiteesta omilla aivoillaan. Mutta minulla ohjaajana ei ole ollut halua niinkään kertoa tarinoita ihmisestä narratiivisessa mielessä.

Olen halunnut katsoa sisäänpäin ja olla katsojillemme ”ymmärrettäviä” solutasolla, niin kuin vaikka musiikki – tutkia, onko se ylipäätään teatterissa mahdollista. Lähestymistapa on tuttua, kun ajatellaan kuvataidetta – jokainen taidetta harrastamatonkin ihminen tietää mitä on abstrakti taide, piti siitä sitten tai ei. Mutta teatterin piirissä abstrakti taide on jäänyt ainakin vielä marginaaliin, Euroopan laajuisesti.

Miina Äkkijyrkkä jossain haastattelussa puhui tästä,  että taidemaalarille VIIVA on kaikki kaikessa. Taiteilijan käsialan tunnistaa siitä, mikä on kunkin viiva; siitä kaikki alkaa, jokainen veto kankaalle.

Teatterissa jokainen piirto näyttämölle on yhtä kuin jokainen askel. Toki heti tulee muutakin: muoto, ele, hengitys, puhe, sen väri…. se alati liikkuva muoto joka syntyy ihmisryhmästä.

Siinä missä Miina Äkkijyrkällä on lyijykynä viivansa harjoittamisen välineenä, on teatteriohjaajalla universumin hankalin ja monimutkaisin elementti, ihminen.

Sisällöllisesti emme ole keskittyneet siihen, että ottaisimme esityksillämme kantaa päivänpolttaviin poliittisiin teemoihin.  

Myllyteatterin esitysten polttopisteessä on itsepintaisesti pysynyt ajaton kysymys siitä, kuka ja mikä minä olen; mikä on ihminen. Jokainen Myllyteatterin esitys on omalla tavallaan ollut Eufratyynen perillinen, absurdi kuvaelma ihmisestä, ja intressimme on ollut antaa näyttämöllinen, kokemuksellinen muoto sille mitä sisuksissa on.

Teatteri-isoisäni Tadeusz Kantor, ohjaaja joka siis oli myös kuvataiteilija, ja Marcel Duchampin ja Malevitchin aikalainen, sanoi joskus näin: ”Totuus on ympyrän ja neliön kohtaamispisteessä.”

Olen halunnut ohjata koreografisesti, kompositiosta käsin.

Mielessäni on ollut kehämäinen muoto. Vuosia olen ajatellut, että näyttämölle pitää luoda pyörivä karuselli ja olen pitänyt huolta, että näyttämö pyörii. 

Toisaalta vastapainona on ollut esityksiä joissa näyttämötoiminta on järjestetty geometrisemmin.

Taiteellinen toiminta on aina jollakin tavalla myös henkistä toimintaa, vaikkei tekijä itse toimistaan niin ajattelisikaan. Taaksepäin katsoen näen, että ainakin oma taiteiluni on ollut sitä.

 Suurinta nautintoa minulle on näinä vuosina antanut ohjaajan taiteellinen työ. Nautin yhdistelyn taiteesta, kuinka    äänelliset ja muodolliset asiat keskustelevat keskenään. Myllyteatterille on ollut ominaista suuret työryhmät, näyttämöllinen kieli monine väreineen ei olisi ollut mahdollista ilman sitä. Vuosien myötä on tiivistynyt tietty rakas ydinryhmä. Ja käytän nyt tämän tilaisuuden ja esittelen teille Myllyteatteri-orkesterin.  

* Ensimmäisenä ULLA RAITIO.

Suomen hienoimpiin ikäpolvensa näyttelijöihin kuuluva oman tien kulkija, näyttelijä joka jokaisessa näyttämöllisessä esiintulossaan kysyy – juuri kuten näyttelijän pitää kysyä: miksi tämä tyyppi, miksi tämä esiintulo. Ulla rakentaa joka roolinsa pohtien nämä kysymykset syvällisessä mielessä.

Mutta Myllyteatterin esityksissä lähtökohta ei ole perustunut roolin rakentamiseen psykologisesta näkökulmasta vaan koreografisesti.

Fyysisella vaistollaan ja tilannetajullaan Ulla on kerta toisensa jälkeen ennakkoluulottomasti sukeltanut mitä abstraktimpiin esityksiin, luoden askelet, reitit ja muodot näyttelemilleen hahmoille – samalla pysyen uskollisena omalle näyttelijän eetokselleen, astumatta näyttämölle kertaakaan, ellei tiedä mikä henkilön tausta on ja mihin tämä on menossa.   

* Sitten ne kaksi taiteilijaa, joiden kanssa minulla oli ilo jakaa unelma oman teatteriryhmän perustamisesta: tanssija-näyttelijä Kaisa Niemi, ja lavastustaiteilija Paula Koivunen. He pääsivät Tyhjän mahan kutsu-näytelmässä ja siitä yhdeksän vuoden päästä Tapaus Gaala-esityksessä  näyttelemään sisarusparia, joista toinen olen minä.

* Sopraano Niina Tamminiemi on ollut Myllyn monissa esityksissä näyttelijänä, enemmän kuin laulajana. Rakastan Niinan tapaa käyttää musiikillisuuttaan kaikessa esiintymisessään.

* Näyttelijä Jaakko Kiljunen on saanut näyttelijäntyön koulutuksen Pietarin perinteisestä teatteriakatemiasta. Mutta Jaakon kiinnostus on vahvasti myös fyysisessä ja kokeellisessa teatterissa ja olen aina nähnyt että hän on sellaisessa erityisen lahjakas näyttelijä. Taiteilija Kiljunen on tällä hetkellä myös Myllyteatterin puheenjohtaja.

* Tapasin japanilaisen jäsenemme Yuko Takedan onnellisten sattumusten kautta. Kohtasimme Yhdysvalloissa SITI Companyn kursseilla. Nähtävä harjoitus on peräisin tuon ryhmän harjoittamasta, ja japanilaisen ohjaajan Tadashi Suzukin kehittämästä, näyttelijäntyön metodista. Suzuki-metodia harjoitellessa tajusin ihmisruumiin traagisuuden syvemmin kuin ikinä sitä ennen. Että kannamme ruumiissamme yhtä aikaa elämää ja kuolemaa, ja että meissä jokaisessa on mieletön kirkas voima, joka kantaa meitä tässä elämässä ja senkin jälkeen kun kaikki muodot katoavat.

Omakohtainen fyysinen kokemus tästä harjoittelusta johti minut tragedian maastoon, kirjoittamaan tragedianäytelmää ja perustamaan Helsinkiin Tragediakilpailut vuonna 2008. Samana vuonna matkustin Japaniin saamaan lisäoppia ohjaaja Suzukilta. Ja yllättäen myös Yuko oli löytänyt tiensä samalle kurssille. Kutsuin Yukon Suomeen, tekemään esitystä Saari, Espan lavan lasikoppiin.

Kun seuraavana vuonna ohjasin pääsiäisnäytelmä Via Crucista, Yuko oli ehdoton valintani Jeesuksen rooliin. Hänen urotyötään ei voi unohtaa: Suomea puhumaton japanilainen nainen puhui suomen kielellä Jeesuksen sanat niin ettei niistä jäänyt mitään epäselvyyttä.

* Kaisa-Liisa Logrén on ammatiltaan ohjaaja,  mutta Myllyteatterin esityksissä hän on loistanut näyttelijänä. Hän on näytellyt äitiäni kahdessakin Myllyn tuotannossa.

 * Näyttelijä-ohjaaja Idalotta Backman puolestaan on näytellyt esityksissämme isoäitiäni Anjaa. Idalotta on suomalaisen fyysisen teatterin grand old mama, ja sanattoman teatterin edelläkävijä 40 vuoden kokemuksella, ja tuli mukaan joukkoomme, kun teimme Jumalaista näytelmää Helsingissä ja myöhemmin Portugalissa.

* Esitykseen Eläimen etsintä ja sittemmin myös Tapaus Gaala joukkoomme tuli mukaan Jarkko Nyman, tuo tv:stäkin tuttu pienieleisen näyttelijäntyön mestari. Lukio-aikoinani Oulussa Jarkko tunnettiin suositun Generators-yhtyeen basistina. Nykyään hän näyttelemisen lisäksi on Patela-bändin laulaja-kitaristi.

* Sirkusakrobaatti Saku Mäkelän herkkävaistoisuus, ja esitystä kokonaisuutena kannatteleva persoona ovat tehneet Sakusta tärkeän soundin Myllyteatterin väripalettiin. Samoin sirkustaiteilija Henna Kaikulasta, jonka kanssa ajatukset ja haaveet esitystaiteesta ovat jo vuosia kietoutuneet yhteen näkymättömin sitein.

Viimeisin esityksemme on Kolga, joka on kiertänyt ympäri Eurooppaa ja jolle myönnettiin viime vuonna Milanossa Teresa Pomodoro-palkinto. Kolga-esityksemme lähtökohtana oli runo, jonka ensimmäinen säe kuuluu näin: ”Enkeli häntä ei kosketa tuuli.” Tämä ajaton kuva, kontrapunkti, synnytettiin  esitykseen seuraavien kahden laulajan nyanssein:

* Mia Simanainen, jazzlaulaja ja säveltäjä, sekä maailmanmusiikin genrestä tunnettu Sanna Kurki-Suonio.

Myllyteatterin luotto-äänisuunnittelijaksi ja ryhmän yhdeksi kantavaksi voimaksi on vakiintunut Joonas Outakoski. Minulla on ollut myös suuri ilo saada valosuunnittelijaksi  Luca Sirviö, jolta olen oppinut sanan rässätä – ja aika monta uutta kirosanaa.

Lisäksi tarvitaan ohjaajan himo yhdistellä kaikkea tätä taituruutta, sekä halu sitoutua tähän kokonaisuuteen. Sillä siitä on teatteriryhmän taiteessa kysymys. Nimittäin:

”Mä voin, joo sitä vois! Ois mahtavaa! Sit sitä vois, ois joukko, joo iso joukko. Voisi matkustaa sillä joukolla hei tästä tulee mahtavaa, joo, tää pitää tehdä. Suunnittelukysymys, pelkästään. Vähän sitä ja tätä ja sit se on siinä! Kaikkea voi ja sit vois kyl siitä tulisi tietysti – jos vaan uskoo niin tulee! Mä teen, me tehdään, just sellasta, pitää vaan koota se joukko ja vähän finanssipuolta ja sit vois lähteä ja pitää osallistua ja kokoontua ja palaveerata ja pitää seminaari. Kerätä yhteen vaan ja sit vaan tehdä tehdä tehdä. Sit oon ajatellut että vois ja sit yhdessä miettiä. Mä perustan ja matkustetaan, rakennetaan, ne pitää vaan suostuttaa mukaan. Perustetaan instituutio, vähän muutetaan seiniä ja kaadetaan hallitus, vähän pannaan uusiksi. Mä voin tehdä sen. Sit sen jälkeen mä voin ehdottaa ja suunnitella ja toteuttaa. Sit voidaan joukolla rakentaa ja kyllä vähän talkoomieltäkin voisi olla, kyllä sitä ihminen voi vaikka mitä, sen kun rakentaa vaan, koko kylän ja maailman.

Nyt, kutsuhuuto. Nyt huudetaan niin kovaa kuin on ihmisen kaipaus toisen luo. Toisen ihmisen, niin. Kutsukaamme nyt:

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA. AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

(Huuda, hyvä puheen lukija! Siinä vaan, sydämessäsi, kodissasi – tai vaikene, iäksi.)

Kohottakaamme malja kohti näkymätöntä meissä ja taiteen pyrkimyksiä sen ilmentämiselle.

Lämpimästi teidän,

Miira Sippola
Myllyteatterin taiteellinen johtaja 2003-18