Teatteriryhmän taide on oma lajinsa.

Käytän tämän tilaisuuden kertoakseni teille Myllyteatterin taiteesta, sen tekijöistä ja hahmoista sekä omista tarkoitusperistäni ohjaajana – millä voimalla tämä teatterimylly on pyörinyt.

Vuosi oli 2003. Sisälläni oli jo vuosien ajan jauhanut tietty mylly: palo luoda ja nähdä abstraktia teatteria, teatteria jota puhe ei hallitsisi. Näyttämöllä näkyisi fyysistä, runon tavoin kerrostuvaa, liikkuvaa kuvaa, kuin elävää abstraktia kuvataidetta.

Olin juuri kirjoittanut ja ohjannut kirjoittamani näytelmän Lapua, jossa lapsuuskaupunkini vertautui maailmanjärjestykseen laajemminkin.

Myöhemmin samana vuonna teimme esityksen nimeltä ”Eufratyyne – absurdi kuvaelma ihmisestä.”  Esityksen nimi Eufratyyne tuli Paula Koivusen isoäidistä, jota Paula esitti. Kaisa Niemi näytteli omia isovanhempiaan, minä omiani: Anjaa ja Eskoa.

(PUHELIN SOI, yms. mutta sitäpä ei tässä voi millään ilveellä referoida.)

Nämä kaksi esitystä toimivat pohjana Myllyteatterin perustamiselle. Muistoista nousevat, toistuvat lapsuustilanteet ja sananparsien riekaleet – niistä muodostui Myllyteatterin esitysten yksi olennainen rakennuselementti. Perheenjäsenet mielen sisäisinä  tulivat teatteri-väripalettimme eri väreiksi tai toisella tapaa sanoen: teatteriorkesterimme eri soundeiksi.

Noina vuosina 2000-luvun alkupuoliskolla, puhuttiin paljon vaihtoehtoisista dramaturgioista aristotelisen tarinan kerronnan rinnalla. Tämä kiinnosti myös minua. Tuossa keskustelussa puhuttiin silloin kuitenkin ennen muuta kirjoitettuun sanaan perustuvista tavoista järjestää näyttämöllisiä asioita. Mutta minua kiinnosti kysymys: miten näyttämö järjestyisi suoraan näyttämölle kuvallisesti, rinnasteisen runollisesti. Toisaalta tiesin teatterihistoriasta, että jo 1900-luvun alkupuolella myös teatteri oli tehnyt modernit läpimurtonsa. Käänsin katseen näihin löydöksiin, ottaakseni omaan työhöni vauhtia niistä.

Asuin tuolloin pienen tyttäreni kanssa Suomenlinnassa, kutsuin porukkaa kotiimme Poliisikoululle, katsomaan puolalaisen ohjaajan Tadeusz Kantorin ja hänen ryhmänsä esitystallenteita 60-luvulta 90-luvulle. Saimme niistä inspiraatiota ja esikuvaa sille mitä itse halusimme tehdä.

Mutta miten, millaisilla ohjauksellisilla asetuksilla, millaisella ryhmän yhteistyöllä syntyisi liikkuvaa kuvaa,  karikatyyristen hahmojen abstraktia teatteria  – tämä kysymys vainosi minua. Se vainosi riittävän pakottavasti, että halusin perustaa oman teatteriryhmän, joka toimillaan  vastaisi näihin kysymyksiin. Myllyteatteri tavoittelisi näyttämökieltä, jossa myllätään teatterin elementtejä ja uutetaan niitä uudelleen yhteen. Suomenlinnasta löytyi myös hieno Myllysali, jonka saimme neuvoteltua esitystemme ensimmäiseksi esityspaikaksi.

Näin Myllyteatteri asettui osaksi Suomen vapaata teatterikenttää.

Lähtökohtaisesti ja alusta pitäen Myllyteatteri on ollut taiteellinen teatteri. Tämä tarkoittaa, että toimintamme ytimessä ja lähtökohtana on tehdä sellaista teatteria, joka meidän kauttamme tahtoo tulla esiin. Olen aina ajatellut, että tällaiset pakkomielteenäkin pidettävät   päähänpinttymät ovat tarpeellisia taiteen lähtökohtia. Ja vaikkei aika sitä tunnustaisi, aika tarvitsee sitä yhtä kaikki. Koska me, joilla tällainen pakko on, elämme täällä nyt: ollen hereillä ja tuntosarvet ojossa, aistien mitä ympärillämme ja sisällämme tapahtuu. Ja siitä käsin tunnemme tarvetta tehdä juuri nyt jotain tällaista.   

Jokainen meistä ajattelee tarinoista ja taiteesta omilla aivoillaan. Mutta minulla ohjaajana ei ole ollut halua niinkään kertoa tarinoita ihmisestä narratiivisessa mielessä.

Olen halunnut katsoa sisäänpäin ja olla katsojillemme ”ymmärrettäviä” solutasolla, niin kuin vaikka musiikki – tutkia, onko se ylipäätään teatterissa mahdollista. Lähestymistapa on tuttua, kun ajatellaan kuvataidetta – jokainen taidetta harrastamatonkin ihminen tietää mitä on abstrakti taide, piti siitä sitten tai ei. Mutta teatterin piirissä abstrakti taide on jäänyt ainakin vielä marginaaliin, Euroopan laajuisesti.

Miina Äkkijyrkkä jossain haastattelussa puhui tästä,  että taidemaalarille VIIVA on kaikki kaikessa. Taiteilijan käsialan tunnistaa siitä, mikä on kunkin viiva; siitä kaikki alkaa, jokainen veto kankaalle.

Teatterissa jokainen piirto näyttämölle on yhtä kuin jokainen askel. Toki heti tulee muutakin: muoto, ele, hengitys, puhe, sen väri…. se alati liikkuva muoto joka syntyy ihmisryhmästä.

Siinä missä Miina Äkkijyrkällä on lyijykynä viivansa harjoittamisen välineenä, on teatteriohjaajalla universumin hankalin ja monimutkaisin elementti, ihminen.

Sisällöllisesti emme ole keskittyneet siihen, että ottaisimme esityksillämme kantaa päivänpolttaviin poliittisiin teemoihin.  

Myllyteatterin esitysten polttopisteessä on itsepintaisesti pysynyt ajaton kysymys siitä, kuka ja mikä minä olen; mikä on ihminen. Jokainen Myllyteatterin esitys on omalla tavallaan ollut Eufratyynen perillinen, absurdi kuvaelma ihmisestä, ja intressimme on ollut antaa näyttämöllinen, kokemuksellinen muoto sille mitä sisuksissa on.

Teatteri-isoisäni Tadeusz Kantor, ohjaaja joka siis oli myös kuvataiteilija, ja Marcel Duchampin ja Malevitchin aikalainen, sanoi joskus näin: ”Totuus on ympyrän ja neliön kohtaamispisteessä.”

Olen halunnut ohjata koreografisesti, kompositiosta käsin.

Mielessäni on ollut kehämäinen muoto. Vuosia olen ajatellut, että näyttämölle pitää luoda pyörivä karuselli ja olen pitänyt huolta, että näyttämö pyörii. 

Toisaalta vastapainona on ollut esityksiä joissa näyttämötoiminta on järjestetty geometrisemmin.

Taiteellinen toiminta on aina jollakin tavalla myös henkistä toimintaa, vaikkei tekijä itse toimistaan niin ajattelisikaan. Taaksepäin katsoen näen, että ainakin oma taiteiluni on ollut sitä.

 Suurinta nautintoa minulle on näinä vuosina antanut ohjaajan taiteellinen työ. Nautin yhdistelyn taiteesta, kuinka    äänelliset ja muodolliset asiat keskustelevat keskenään. Myllyteatterille on ollut ominaista suuret työryhmät, näyttämöllinen kieli monine väreineen ei olisi ollut mahdollista ilman sitä. Vuosien myötä on tiivistynyt tietty rakas ydinryhmä. Ja käytän nyt tämän tilaisuuden ja esittelen teille Myllyteatteri-orkesterin.  

* Ensimmäisenä ULLA RAITIO.

Suomen hienoimpiin ikäpolvensa näyttelijöihin kuuluva oman tien kulkija, näyttelijä joka jokaisessa näyttämöllisessä esiintulossaan kysyy – juuri kuten näyttelijän pitää kysyä: miksi tämä tyyppi, miksi tämä esiintulo. Ulla rakentaa joka roolinsa pohtien nämä kysymykset syvällisessä mielessä.

Mutta Myllyteatterin esityksissä lähtökohta ei ole perustunut roolin rakentamiseen psykologisesta näkökulmasta vaan koreografisesti.

Fyysisella vaistollaan ja tilannetajullaan Ulla on kerta toisensa jälkeen ennakkoluulottomasti sukeltanut mitä abstraktimpiin esityksiin, luoden askelet, reitit ja muodot näyttelemilleen hahmoille – samalla pysyen uskollisena omalle näyttelijän eetokselleen, astumatta näyttämölle kertaakaan, ellei tiedä mikä henkilön tausta on ja mihin tämä on menossa.   

* Sitten ne kaksi taiteilijaa, joiden kanssa minulla oli ilo jakaa unelma oman teatteriryhmän perustamisesta: tanssija-näyttelijä Kaisa Niemi, ja lavastustaiteilija Paula Koivunen. He pääsivät Tyhjän mahan kutsu-näytelmässä ja siitä yhdeksän vuoden päästä Tapaus Gaala-esityksessä  näyttelemään sisarusparia, joista toinen olen minä.

* Sopraano Niina Tamminiemi on ollut Myllyn monissa esityksissä näyttelijänä, enemmän kuin laulajana. Rakastan Niinan tapaa käyttää musiikillisuuttaan kaikessa esiintymisessään.

* Näyttelijä Jaakko Kiljunen on saanut näyttelijäntyön koulutuksen Pietarin perinteisestä teatteriakatemiasta. Mutta Jaakon kiinnostus on vahvasti myös fyysisessä ja kokeellisessa teatterissa ja olen aina nähnyt että hän on sellaisessa erityisen lahjakas näyttelijä. Taiteilija Kiljunen on tällä hetkellä myös Myllyteatterin puheenjohtaja.

* Tapasin japanilaisen jäsenemme Yuko Takedan onnellisten sattumusten kautta. Kohtasimme Yhdysvalloissa SITI Companyn kursseilla. Nähtävä harjoitus on peräisin tuon ryhmän harjoittamasta, ja japanilaisen ohjaajan Tadashi Suzukin kehittämästä, näyttelijäntyön metodista. Suzuki-metodia harjoitellessa tajusin ihmisruumiin traagisuuden syvemmin kuin ikinä sitä ennen. Että kannamme ruumiissamme yhtä aikaa elämää ja kuolemaa, ja että meissä jokaisessa on mieletön kirkas voima, joka kantaa meitä tässä elämässä ja senkin jälkeen kun kaikki muodot katoavat.

Omakohtainen fyysinen kokemus tästä harjoittelusta johti minut tragedian maastoon, kirjoittamaan tragedianäytelmää ja perustamaan Helsinkiin Tragediakilpailut vuonna 2008. Samana vuonna matkustin Japaniin saamaan lisäoppia ohjaaja Suzukilta. Ja yllättäen myös Yuko oli löytänyt tiensä samalle kurssille. Kutsuin Yukon Suomeen, tekemään esitystä Saari, Espan lavan lasikoppiin.

Kun seuraavana vuonna ohjasin pääsiäisnäytelmä Via Crucista, Yuko oli ehdoton valintani Jeesuksen rooliin. Hänen urotyötään ei voi unohtaa: Suomea puhumaton japanilainen nainen puhui suomen kielellä Jeesuksen sanat niin ettei niistä jäänyt mitään epäselvyyttä.

* Kaisa-Liisa Logrén on ammatiltaan ohjaaja,  mutta Myllyteatterin esityksissä hän on loistanut näyttelijänä. Hän on näytellyt äitiäni kahdessakin Myllyn tuotannossa.

 * Näyttelijä-ohjaaja Idalotta Backman puolestaan on näytellyt esityksissämme isoäitiäni Anjaa. Idalotta on suomalaisen fyysisen teatterin grand old mama, ja sanattoman teatterin edelläkävijä 40 vuoden kokemuksella, ja tuli mukaan joukkoomme, kun teimme Jumalaista näytelmää Helsingissä ja myöhemmin Portugalissa.

* Esitykseen Eläimen etsintä ja sittemmin myös Tapaus Gaala joukkoomme tuli mukaan Jarkko Nyman, tuo tv:stäkin tuttu pienieleisen näyttelijäntyön mestari. Lukio-aikoinani Oulussa Jarkko tunnettiin suositun Generators-yhtyeen basistina. Nykyään hän näyttelemisen lisäksi on Patela-bändin laulaja-kitaristi.

* Sirkusakrobaatti Saku Mäkelän herkkävaistoisuus, ja esitystä kokonaisuutena kannatteleva persoona ovat tehneet Sakusta tärkeän soundin Myllyteatterin väripalettiin. Samoin sirkustaiteilija Henna Kaikulasta, jonka kanssa ajatukset ja haaveet esitystaiteesta ovat jo vuosia kietoutuneet yhteen näkymättömin sitein.

Viimeisin esityksemme on Kolga, joka on kiertänyt ympäri Eurooppaa ja jolle myönnettiin viime vuonna Milanossa Teresa Pomodoro-palkinto. Kolga-esityksemme lähtökohtana oli runo, jonka ensimmäinen säe kuuluu näin: ”Enkeli häntä ei kosketa tuuli.” Tämä ajaton kuva, kontrapunkti, synnytettiin  esitykseen seuraavien kahden laulajan nyanssein:

* Mia Simanainen, jazzlaulaja ja säveltäjä, sekä maailmanmusiikin genrestä tunnettu Sanna Kurki-Suonio.

Myllyteatterin luotto-äänisuunnittelijaksi ja ryhmän yhdeksi kantavaksi voimaksi on vakiintunut Joonas Outakoski. Minulla on ollut myös suuri ilo saada valosuunnittelijaksi  Luca Sirviö, jolta olen oppinut sanan rässätä – ja aika monta uutta kirosanaa.

Lisäksi tarvitaan ohjaajan himo yhdistellä kaikkea tätä taituruutta, sekä halu sitoutua tähän kokonaisuuteen. Sillä siitä on teatteriryhmän taiteessa kysymys. Nimittäin:

”Mä voin, joo sitä vois! Ois mahtavaa! Sit sitä vois, ois joukko, joo iso joukko. Voisi matkustaa sillä joukolla hei tästä tulee mahtavaa, joo, tää pitää tehdä. Suunnittelukysymys, pelkästään. Vähän sitä ja tätä ja sit se on siinä! Kaikkea voi ja sit vois kyl siitä tulisi tietysti – jos vaan uskoo niin tulee! Mä teen, me tehdään, just sellasta, pitää vaan koota se joukko ja vähän finanssipuolta ja sit vois lähteä ja pitää osallistua ja kokoontua ja palaveerata ja pitää seminaari. Kerätä yhteen vaan ja sit vaan tehdä tehdä tehdä. Sit oon ajatellut että vois ja sit yhdessä miettiä. Mä perustan ja matkustetaan, rakennetaan, ne pitää vaan suostuttaa mukaan. Perustetaan instituutio, vähän muutetaan seiniä ja kaadetaan hallitus, vähän pannaan uusiksi. Mä voin tehdä sen. Sit sen jälkeen mä voin ehdottaa ja suunnitella ja toteuttaa. Sit voidaan joukolla rakentaa ja kyllä vähän talkoomieltäkin voisi olla, kyllä sitä ihminen voi vaikka mitä, sen kun rakentaa vaan, koko kylän ja maailman.

Nyt, kutsuhuuto. Nyt huudetaan niin kovaa kuin on ihmisen kaipaus toisen luo. Toisen ihmisen, niin. Kutsukaamme nyt:

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA. AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

(Huuda, hyvä puheen lukija! Siinä vaan, sydämessäsi, kodissasi – tai vaikene, iäksi.)

Kohottakaamme malja kohti näkymätöntä meissä ja taiteen pyrkimyksiä sen ilmentämiselle.

Lämpimästi teidän,

Miira Sippola
Myllyteatterin taiteellinen johtaja 2003-18

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on google
Google+

Blogikirjoitukset

Kirje HS Kulttuuritoimitukselle 04/04/2010:
Voisiko uskonnollisesta puberteettisuudesta Suomessa kasvaa ohi?

Via Crucis on teatteriesitys ja näytelmä, joka pohjautuu historiallisiin tosiasioihin Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta. Esitys keräsi tänä vuonna n. 20.000 katsojaa. Se on herättänyt keskustelua ja tuonut pintaan monenlaisia tunteita.
Media on seurannut Via Crucista vahvasti sekä uskonnollisen tapahtuman että kaupunkitapahtuman näkökulmista. Yksi näkökulma on puuttunut: kulttuuritoimitusten näkökulma; Via Cruciksen näkeminen ja arvioiminen teatteriesityksenä.
Koska Via Crucis toteuttaa kaikkea sitä mistä elävässä kulttuurissa ja taiteessa on kyse, sen näkemättä jättäminen taideteoksena sietää tulla keskustelluksi.

Teatteri on aina taidetta, joka kokoaa ihmisiä yhteen, katsomaan fyysisesti samaan suuntaan, ja käsittelemään jotakin joka on käsittelemisen arvoista. Jokainen teatteriesitys vaatii suuren määrän taiteellisia ratkaisuja, jotka ovat esityksen välittymisen mittana.
Jeesus ja hänen jälkimaineensa, kristinusko, on osa läntistä kulttuuriperimää, joka on innoittanut taiteilijoita kautta vuosisatojen. Mutta ”tiedostavan väen”, usein kulttuuriväen keskuudessa, kristinuskoon suhtaudutaan Suomessa usein varsin puberteettisesti. On muodikasta inspiroitua itäisistä opettajista, mutta kristillinen perintö on selvästi hankalampaa. Lisäksi Jeesuksen persoona ja saarnat, kirkkoisät ja mystikot ovat tuntematonta maaperää.

Via Cruciksen jättäminen näkemättä teatteriesityksen näkökulmasta, on sama kuin jättäisimme tunnustamatta Pasolinin Matteuksen evankeliumin tai Michelangelon maalaukset taiteena, niiden kristillisen kuvaston vuoksi. Tai Peter Brookin Mahabharatan sen uskonnollisen tarinan takia.
Via Crucis on Suomen eri kirkoilta ja Helsingin kaupungilta suuri panos, ilmainen elämys ihmisille. Sen toteuttajilla, jotka ovat teatterin ammattilaisia ja harrastajia, on luottamuksen synnyttyä täysi vapaus antaa ilmaisu valitun näytelmäkirjailijan kirjoittamalle näytelmälle tarinasta, joka on elänyt tähän asti. Samalla ViaCruciksen toteutus liittyy niiden taiteilijoiden ketjuun, jotka kunakin aikana ovat kaikilla kyvyillään pyrkineet antamaan tälle tarinalle ilmaisunsa.

Kun lehtien palstoilla joku katsoja kehuu, että ”olipa tänä vuonna hyvä äänentoisto, ja kerrankin esitys näkyi ja sanoista sai selvää”, niin siitä voi sanoa kiitokset Akun tehtaalle, joka vastasi tekniikasta. Mutta ennen muuta Via Cruciksessa oli tänäkin vuonna kyse kirjailijan käsikirjoituksesta, näyttelijäntyön taidoista, ääni-, valo- ja visuaalisesta suunnittelusta ja ohjauksen tarkkuudesta – taiteilijoitten panoksesta täyttää ja näyttää puhutteleva tarina.

Miira Sippola
ohjaaja

Ei taide-polemiikkia, vain isäntien kirveellä tai auton pakokaasulla tappamia kissoja, joista ei polemiikkia synny, koska nämä teot eivät ole julkista puuhaa. Vain teollisuuden Kiinaan pystyttämiä tehtaita, joiden viereen kiinalaiset pystyttävät kivihiilivoimaloita, joista ei polemiikkia synny, koska niin maailma makaa. Ei yhtäkään runoa, joka aiheuttaisi päänvaivaa, ei Kaurismäen leffaa eikä muita suomalaisia elokuvia.

Olisi hiljaista, tehokasta, mustaa ja valkoista. Autot soljuisivat pitkin moottoriteitä. Teollisuus rullaisi pitkin yhteiskunnan raskaasti tukemia mustia ja märkiä moottoriteitä, joiden varsilla keltaiset katuvalot.

Pitääkö taidetta tukea?
Kuinka taidetta tehdään? Mitä taide edes on?

Yritän vastata, tänään, kun lumi tuiskuttaa ensimmäistä kertaa kadun valkeaksi ja ikkunoista vetää.

Ensin on elämä. Pitää elää. Sitä eletään.
Sitten pitää tajuta mitä tapahtui. Sekunti sitten, juuri nyt. Vaistomaisesti tai tietoisesti pitää reflektoida, ajatella, tuumata, tuntea. Havaita mitä ulkopuolella tapahtuu. Ja sitten tehdä synteesi tästä kaikesta, ja omasta elämästä. Näin tekevät kaikki. Tämä on ihmisyyttä.

Taide ilmenee teoksessa. On osattava väline. On osattava laulaa, osattava ääni niin että sillä voi ilmaista mitä elämä on; sisällä ja ulkona. On osattava piirtää, veistää, kuvata, maalata; käyttää värejä, tajuta värit, rytmi, tajuta että osat muodostavat kompositioita. On osattava ihmiskeho, näyttämö. On osattava sanojen hienosäätö ja kuinka ne luovat maailmoja. Kuinka kerronta etenee ja kuinka rakenteet luovat keskinäisiä jännitteitä. On osattava tehdä muoto.

Vaikka ”sisältöjä” halutaan, siitä ei haluttaisi maksaa. Taiteilijan taidoista on harvoin suoraan seurauksena rahaa. Siksi pitää paitsi osata tehdä teoksia, myös perustella ne: on osattava hakea rahoitusta, pyörittää budjettia, tehdä markkinointia ja tiedottamista – jaksettava ja osattava.
Usein törmää mielikuvaan, että taiteilijat ovat huuhaa-sakkia, jotka eivät tajua rahan päälle. Tosiasia on, että rahan päälle on tajuttava, tai et ole taiteilija.

Taiteilijan on osattava rahan maailma hyvin ja saatava pennit venymään, tehtävä luovia ratkaisuja. Eikä taidemaailmassa muista kuin penneistä puhuta, sillä penneistä taiteen tuki koostuu, verrattuna vaikka tieliikenteen, raskaan teollisuuden ja ydinvoiman valtiolliseen verovaroilla maksettuun tukeen.

Mitä hyötyä on taiteesta? Mitä hyötyä lauluista, kuvista, tarinoista? Mitä hyötyä siitä, että joku opettelee koko ikänsä ihmisäänensä kehittämistä? Mitä ihmeen hyötyä MINULLE voi olla siitä, mikä ääni haitarista lähtee, kuinka ihmiskeho ilmaisee jotakin näyttämöllä? Mitä hyötyä on runoista? Että joku sommittelee sanoja? Että joku sommittelee sanayhdistelmiä, joista ei hullukaan ota tolkkua? Että joku sommittelee sanoja ja kieputtaa näyttämöä, ja näpertää ääniä niin että se saa kyynelet vuotamaan, sydämen pakahtumaan, aivosolut ärsyyntymään, naurun kirpoamaan, ihmiset taputtamaan, ihmiset katsomaan samaan suuntaan, ihmiset laulamaan, ihmiset vaeltelemaan tyhjissä valtavissa saleissa joissa on hirveät määrät tehotonta hukkatilaa ja vain vaivaisia pikkukuvia siellä täällä ja unettava ilmapiiri?

Minä en olisi minä, ellen olisi lukenut tiettyjä runoja. Ellen tietäisi, että on olemassa runoja, joita en ole lukenut – mutta että joku on kurottunut kohti tunnetta ja etsinyt sille viikkojen ja vuosien työn tuloksena ilmaisun. En olisi minä, ellen tietäisi musiikin rytmikuvioista. Odysseusta en ole kokonaan lukenut, mutta minulle on tärkeää, että JOS haluaisin lukea kreikkalaisten kansalliseepoksen, jonka päälle niin paljon länsimaista kulttuuria on rakentunut, minä voisin sen lukea, suomeksi. Saarikoski on sen kääntänyt, ja sai siitä palkaksi kaksi markkaa tunti. Käännös ei lyönyt leiville, mutta hän teki sen, koska runous on tärkeämpää kuin voi rahassa mitata.

Tämä on taiteen luonne: sen on mahdollista levitä ja koitua kaikkien hyödyksi.

Olisi hirveää, jos sanoja ei käytettäisi muuhun vuorovaikutukseen kuin sanomaan kaupan kassalla ”pankkikortti”. Ja vaikka ”pankkikortti” joskus onkin ainoa, mitä päivän aikana tulee sanoneeksi toiselle ihmiselle, olisi hirveää, jos kielellämme ei muuta tehtäisi.

Jos taide poistettaisiin maailmasta, ihminen näivettyisi. Jos kaikki ihmisen aivokapasiteetti valjastettaisiin siihen, että ”saataisiin aikaan tuottavia keksintöjä”, tuottavien keksintöjen keksiminen loppuisi pian. Jos tunteille ei olisi ilmaisukanavia niillä keinoin kuin ihminen on kautta oman historiansa kehittänyt, lakkaisimme olemasta ihmisiä. Meillä olisi maat ja mannut täynnä vaivaisia, mielenvikaisia ja sairaita ihmisen haamuja.
Taide ei ole kaikkien tehtävä. Sen on kuitenkin hyvä olla kaikkien ulottuvilla. Se, jonka tehtäväksi taide on tullut, on sitoutunut kehittämään taitojaan kaikkien hyväksi. Taide hyödyttää meitä kaikkia. Siksi taiteen tukeminen on kaikkien, siis yhteiskunnan, tehtävä.

Blogi on ilmestynyt kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon sivulla

Kun ajattelen aikaisempia ihmissukupolvia, teatterisukupolvia, taiteilijoita, ajattelijoita, opettajia, tekijöitä kautta aikojen, tunnen suorastaan hysteerisellä tavalla voimaa. Kuin tajuaisin ratsastavani aallon harjalla, allani valtavan aallon voima.

Traditio on rikkautta: yhteyttä ihmisiin jotka elivät ennen minua, ja heidän ajatuksiinsa ja taitoihinsa. Heidän ruumiillisuuteensa ja henkisyyteensä joiden kautta he etsivät ilmaisua niihin samoihin haasteisiin joissa mekin elämme tänä päivänä. Traditio sisältää ajatuksen yhteisöllisyydestä yli aikojen. Jos kansainvälisyys on horisontaalista rikkautta, on traditiontuntemus sitä vertikaaliseen suuntaan.

Suomessa traditio on ohut, sanotaan. Tai, traditiomme on sitä että tultiin metsästä, runsas vuosisata sitten. Mikä on loppujen lopuksi kiehtovan lähellä. Teatteritraditiomme on kansannäytelmissä. Uskonto-traditiomme ja kulttuurimme pohjautuu luonnonuskontojen jälkeen sellaiseen kristinuskon versioon, joka korostaa henkilökohtaista kokemusta ja uskoa tradition kustannuksella. Tämä yksilökeskeisyys sävyttää myös teatteria ja menetämme sen takia paljon siitä rikkaudesta joka kuitenkin teatteria kantaa ja johon meillä on täysi vapaus ottaa osaa.

Traditio opettaa. Ei ole turha sanonta, että historia toistaa itseään. Myllyteatterin ensimmäinen suurempi työ, Tapaus A, lähti havainnosta, että elämme samanoloista itsekeskeistä aikaa kuin Eurooppa uuden ajan kynnyksellä, kun maailman avartumisen myötä ihminen käpertyi itseensä ja egoilu oli voimissaan. Globalisoituminen ja internet ovat aiheuttaneet saman reaktion meidänkin aikanamme, viimeistään 2000-luvulla.

Euroopan historiassa uuden ajan alkuun liittyi myös uudenlaisen uskonnollisuuden nousu. Se on myös täyttä tätä päivää. Kuin sattumalta teemme nyt näytelmää Jumalaisesta näytelmästä. Teemat ovat aivan samoja silloin 1300-luvulla kuin nyt ja on mahtava tajuta, että jo silloin ihmiset olivat sekaisin ja kysyivät: missä helvetissä minä olen?

Traditio rauhoittaa. Oli aika kun vaahtosin uusista dramaturgioista. Tyhjän mahan kutsu eteni miten eteni, omalla assosiatiivisella logiikallaan, esimerkiksi. Assosioinnin logiikka on hienoa. Sitä teosta tehdessämme tajusin kuitenkin, että näyttämön lait ovat ajan ja paikan lakeja aina; ihmisen ruumis, hengitys ja puhe ovat näyttämön työkaluja eikä niistä pääse eroon oli dramaturgia mikä hyvänsä. Ja hajanaisessakin sikermässä on aina joku juoni.
Mitä pidemmälle elän, sitä enemmän tajuan, että yksinkertaisuus on valttia niin teatterissa kuin muuallakin. Se ei tarkoita traditionaalisia ratkaisuja, mutta tradition osaaminen auttaa uusiin ratkaisuihin. Ja yksinkertaisuus, oleelliseen näkeminen, on myös vaikeinta.

Olen alkanut oman fyysisen näyttämöharjoittelun myötä ymmärtää edes jotakin siitä, kuinka paljon ihmisessä on ja kuinka se voisi tulla näyttämölläkin esiin. Mutta kehon ja mielen läsnäolo ja taiteellinen käyttö nopeasti sykkivän virtuaaliajan kasvatteina on työn takana – kenties vielä suuremman työn kuin joskus aiemmin. Ääni ei enää kanna näyttämöllä niin kuin joskus, esimerkiksi. Kuitenkin kaipaamme teatterissa sitä jotakin kouriintuntuvaa, mikä on teatterin voima: ihmisenergiaa.

Mielestäni tästä kaipuusta kumpuaa halu tuoda näyttämölle videokuvaa ja saada näyttelijä kameran avulla lähelle katsojaa. Tämä voi joskus tuottaa kiinnostavaakin teatteritaidetta. Mutta haluan Myllyteatterin liittyvän sellaiseen teatteritraditioon, joka perustuu sisällöllisesti hyvin ajateltujen ja ajalle tärkeiden teemojen puitteissa – näyttelijän ja ihmisenergian keskeisyyteen. Tämä tavoite ei sulje pois eikä vähennä musiikin, äänen, valon ja visuaalisuuden olennaisuutta ja taidetta teatterissa. Päinvastoin. Tavoite on, että kaikki elementit yhdistyvät näyttelijän fyysis-psyykkiseen läsnäoloon ja taiteeseen.
Tämä on mitä traditionaalisin ajatus. Ja juuri traditio – ja se mitä itseäni viisaammat ovat siitä osanneet ammentaa eli näyttämöharjoittelua minulle opettaneet – on palauttanut minut siihen teatterin perustilanteeseen, että on ihminen, kaksijalkainen, pää taivaassa, jalkojensa kautta kiinni maassa ja näyttämössä; toisten samanlaisten edessä esittämässä jotakin josta kaikki tietävät jotakin. Se näkymätön säie jonka kautta fyysisesti olemme yhteydessä, lähtee ihmisruumiin keskustasta. Sen kautta olemme yhteydessä toisiimme nyt. Näyttelijät keskenään näyttämöllä, ja näyttelijä suhteessa katsojaan.

Ruumiini kautta olen kokenut myös olevani yhteydessä meitä ennen eläviin. Ja arvostukseni ja kunnioitukseni niitä ihmisiä kohtaan, jotka seisoivat avaran taivaan alla amfiteatterin näyttämöllä, tuhansien katsojien edessä ilman mitään äänentoistoa, on konkreettisesti tarkentunut: millaista näyttämöllisen läsnäolon, puheen, fyysisen näyttelijäntaiteen, on täytynyt olla! Me olemme samoja ihmisiä kuin hekin. Meillä on samanlainen ruumis.

Teatterilla puhuvan ihmisruumiin taiteena on myös tämä tehtävä: ilmaista tässäkin ajassa, jossa kehotietoisuus on yhtä kuin näppärästi näppäimistöllä liikkuvat sormet, kuinka paljon meistä löytyy. Tähän Myllyteatterin taide pyrkii, ja tätä tarkoittaa, että sanomme olevamme traditiotietoinen ryhmä

Saari-esityksestä tuli mielestäni delikaatti pieni-suuri esitys, jossa toteutuu moni asia johon teatterissa uskon ja joka mielestäni sopii tähän maailmanaikaan ja paikkaan. Se menee Espalla 13.12.09 asti.

Ensi-illan kulkua uhkasi pieni katastrofi, kun valosuunnittelu ei toteutunut jonkun viattoman katsojan sateenvarjosta himmentimeen valuvan veden takia. Mutta se pakotti meidät ja esityksen luonnon armoille kynttilöiden valoon, ja jotenkin tämä kaikki sopi mainiosti esitykseen joka on nimetty Saareksi. Julkinen arvostelu valtakunnan päälehdessä ilmestyi. Se ei ollut mairitteleva. Se on yhden kokeneen teatterinkatsojan mielipide, ja ymmärrän sen katsantokulman. Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. Ja henkilöt eivät kriitikon näkökulmasta ”kohdanneet ilmaisun tasolla.” Emme vastanneet hänen odotuksiinsa.

Lehdessä julkaistiin esityskuva, joka esityksestä otetuista hienoista kuvista harmittavasti kaikkein vähiten kuvaa esitystä, esiintyjiä ja heidän ilmaisuaan, sekä spesiaalia lasiseinäistä tilaa, jossa se tapahtuu. Esitys ja siitä leviävä materiaali kulkevat käsi kädessä, siksi harmittaa, että tuo kuvavalinta yksinään ei kerro esityksestä mitään olennaista. Saaren esikuvana on Euroopan kaikkein läntisin saari Atlantin reunalla, jolla olen usein oleskellut ja elänyt monia rauhallisia ja hiljaisia hetkiä samoin kuin monenlaisia draamoja. Olen myös tavannut siellä mitä ihmeellisimpiä ihmisiä. Eri puolilta maailmaa saarelle löytäneitä, samaan paikkaan rakastuneita – ihmisiä, jotka tuon saaren vihreitä ja karuja rinteitä vasten katsovat itseään ja elämäänsä. Ja vähitellen, pelkkiä saaren rinteitä.

Tuo saari on karu ja tuskastuttava paikka, se vaatii ihmiseltä paljon kuten mitkä tahansa karut olosuhteet. Kuitenkin se on hyvin rikas paikka. Siellä voi kadottaa itsensä ja löytää itsensä. Niin kuin aina kun ihminen menee luontoon. Ja niin kuin aina kun ihminen asettuu vastapäätä taideteosta. Suurin osa ihmisistä ei käsitä, mitä itua on mennä sinne, karulle saarelle, selviämään, käveleskelemään pitkin rinteitä ja tuijottamaan vihreää rinnettä ja vihaista merta sen ympärillä. Suurimmalle osalle ihmisistä tuollainen ei yksinkertaisesti tunnu tarpeelliselta, päinvastoin suorastaan ärsyttävältä. Sitten on niitä, jotka haluavat jollakin tavalla matkustaa tuolle saarelle, olla osallisia sen karheasta kauneudesta, tenhosta ja syrjäisyydestä, mutta tuovat sinne tullessaan mukanaan pumpun ja suihkun, sähkögeneraattorin ja television, kaljakorin ja jalkapallon. Sallittua, mutta meidän puritaanien mielestä käsittämätöntä, sillä valtameren saaren voi myös ajatella olevan paikka, joka on vapaa näistä. Kun niin suuri osa maapalloa on täytetty kaikenlaisella ihmisen keksimällä viihdykkeellä, miksei antaa saaren olla tyhjä tila, jota voi kuunnella ja katsoa, täyttämättä sitä kaikella sillä, joita maailma pursuaa muualla aivan tarpeeksi? Kriitikkomme tuntui kaipaavan lisää draamaa näytelmään. ”Draamaa ei revitty edes kielten – suomen, englannin ja japanin limittymisestä toisiinsa.” Niin, ei. Draamaa ei revitty siitä. Eikä ylipäätään kahden ihmisen välisestä konfliktista. Sitä pyrittiin sen sijaan repimään ihmisen konfliktista sen tilan kanssa jossa hän on; päänsä sisäisten asioittensa kanssa; meren kanssa. Sillä teatteria voi tehdä aivan mistä tahansa. Naohmia näyttelevä Yuko huudahti: ”Think how much theatre can be!” Teatteri voi olla monenlaista, teatteria voi tehdä mistä tahansa aiheesta. Totta kai draama kuuluu teatteriin. Jännitteet ja konfliktit. Ja paljon muuta. Mutta mitä kaikkea on draama? Kun meri paiskautuu rantaan ja murtaa kalliota, on siinä mitä suurin draama. Kun aurinko laskee, joka päivä, joka säällä, on siinä ihmisen kannalta vääjäämättömyyden draama. Kun ihminen on tilassa huomaamatta toista, on meillä edessämme draama. Kun toinen tarvitsee toista ihmistä, ja toinen ei halua, ollaan draamassa. Ja kun toinen on fyysisesti erilainen kuin toinen – silloin kyse ei ole draamasta mutta kontrastista on. Saari-esityksen draama on sellaista. Vähän samanlaista kuin luonnossa havaittava draama. Hitaampaa, tiivistä. Kauniita kuvia. Toisen ihmisen hengittämisen kuulemista. Ihmisenergiaa tislattuna. Ihmisen katselemista. Tyhjän tilan katselemista. Sellaista teatteria olemme tavoitelleet ja sitä myös tavoittaneet. Kun joku vuosi lähdin saarelta, ja katselin kaiholla veneestä taakseni jäävää saarta, ystäväni sanoi: ”Älä huoli. Se pysyy siellä aina.” Ja niin onkin, ihmisen mittakaavassa tuo saari on siellä aina. Ihminen kylläkin muuttaa tuota saarta, ja on muuttanut. Silti luonto on siellä vahva ja saari pysyy. Meidän ihmisvoimin Helsingin Espalle luomamme saari ei tietystikään ole ihmisten löydettävissä aina; se on olemassa kaksi viikkoa. Saari-näytelmässä Ohma sanoo: ”Miksi ihmisen pitää haluta hankaliin paikkoihin? Miksei voisi vain elellä rauhassa, vaihdella vaatteita ja olla rauhassa?” Naohm sanoo: ”The place is empty on the surface. But empty space is full of possibilities.” Sellainen on myös näyttämö. Ja ihminen. Yhtä paljon mahdollisuuksia täynnä kuin ovat Saaren rinteet. Yuko sanoi, ei näytelmässä vaan näytelmän ulkopuolella:”The most delicate things in the world are impossible to analyze.”

Saaren työryhmä jota ei mainittu sanomissa:

Johanna Storm, äänisuunnittelu; Jani-Matti Salo: valosuunnittelu; Johanna Juhola: sävellys; Paula Koivunen: pukusuunnittelu ja näyttämön visuaalisuus; Kaisa Niemi ja Yuko Takeda: näyttelijäntyö; Jan Liesaho, tuottaminen; Heli Sorjonen: valokuvaus; Miira Sippola: käsikirjoitus ja ohjaus.

Mennä rajoille, reunoille. Ihmisvoimien, jaksamisen, ajattelun.
Ohjaaja ei saa ajatella löysästi. Ohjaajan taidetta on se, että ei päästä käsiensä läpi sitä, mikä ei ole kunnolla ajateltu näyttämölle.
Ohjaajan väline ajatteluun on kaikkein keskeisimmin näyttelijä. Ja näyttelijän uskallus tavoitella omia rajojaan, ylittää ne, mennä reunoille.
Mille reunoille, kun näyttelijän mielikuvituksensa ja taiteensa materiaali on hänen oma kehonsa?

Taidemaalari opettelee viivaa. Veistäjä savea tai metallia. Hän opettelee, kuinka käsitellä materiaaliaan, mitä siitä muovata. Ja mitä karsia pois, saadakseen esiin jotakin kiteytettyä. Sanotaanhan, että taide on loppujen lopuksi vain turhan karsimista, olennaisen etsimistä esiin.
Eli mitä näyttelijä etsii esiin? Mitä materiaalia hän muokkaa, millä operoi ja kiteyttää?
Ei ole muuta materiaalia kuin näyttelijän keho. Keho tilassa. Ja keho, yksinään, sellaisenaan, puhuvana tai vaiti, pysähtyneenä tai liikkuvana, alhaalla, ylhäällä tai jossakin tässä välissä. Siinä materiaali.
Ja tätä kaikkea näyttelijä tekee koko ajan. Tällä luo, tällä näyttää, tällä saa meidät uskomaan ja elämään enemmän. Tällä taikoo eteemme mitä taikoo. Näyttelijällä on taiteilijoista kaikkein mielettömin materiaali hallussaan, sillä ihmiskeho resonoi meissä aina vahvemmin kuin vahvinkaan maalaus.
Tai, ihmiskeholla on mahdollisuus saada huone ja siinä oleva esityksen kokija värähtelemään.
Näyttelijällä on mieletön valta ja voima siinä faktassa, että hänen taiteensa materiaali on hän itse ja hänen kehollisuutensa.

Me elämme ajassa, jossa meitä ei fyysisesti uhkaa mikään. Minun sukupolveani sanotaan pullamössö-sukupolveksi. Ja totta on, että me olemme tottuneet mukavuuteen. Me haemme kiksejä ilmasta ja merestä, videotykiltä ja mukavilta sohvilta. Me olemme sukupolvi, joka on jotenkuten oppinut nautiskelemaan elämästä, ottamaan itsellemme laatuaikaa, hemmottelemaankin. Se on meille mahdollista.
Me myös olemme kaikkialla yhtä aikaa, osaamme käyttää verkkoa, digiä ja kaikkea tätä. Meidän rajojamme uhkaa ja meitä kuljettaa kohti jaksamisen reunoja tämä kaikkialla yhtä aikaa olemisen mahdollisuus, pakko ja ihanuus, tämä mieletön virikkeisyys ja kiireen todellisuus. Siitä tulee myös tyystin toisenlainen turtumus ja väsymys kuin se väsymys, joka seuraa fyysistä uhkaa tai fyysistä ponnistelua, verevää henkiinjäämistaistelua.
Me emme elä maailmassa, jossa meidän tarvitsisi fyysisesti pakon edestä väsyä, tai jossa kokisimme fyysistä kipua, tai joutuisimme todella ponnistelemaan, ja joutuisimme rajojemme kanssa tekemisiin.

–
Ajattelen näyttelijöitä joskus muinoin. Niitä, jotka esittivät amfiteattereissa ja kaupungin toreilla, ilman minkään maailman äänentoistoja, tehden taidetta omalla kehollaan. Heidän piti osata muovata materiaalinsa niin, että se näissä olosuhteissa tuli esiin.
Nykyään näyttelijöillä on suurilla näyttämöillä melkein järjestään mikrofonit, muuten puhe ei kuulu. Pienilläkin näyttämöillä on usein vaikea kuulla näyttelijän puhetta.
Minun mielestäni se on sama asia kuin että taidemaalari maalaisi viivansa suttuisesti. Tai että savenvalaja jättäisi työnsä kesken ja panisi näytille.
–

Kun opiskelin kaksi viikkoa Japanissa Tadashi Suzukin teatterikeskuksessa, opettajani kysyi: ” Näyttelijöiden ja ohjaajien pitäisi olla kehon spesialisteja. No. Oletteko te?”
–
Ei voi olla kehon spesialisti, ellei ole kokemusta siitä, että on koetellut kehollisia rajojaan niissä asioissa, joita näyttämöllä tekee: seisoo, istuu, liikkuu, on pysähtyneenä, puhuu, on vaiti. Kaikissa näissä pitää olla käynyt rajoilla, tietää mitä se on. Venyttää rajojaan, opetella materiaaliaan yhtä tosissaan kuin taiteilija ateljeessään. Jotta voi käyttää materiaaliaan kehoa siten kuin kulloinkin haluaa.
Ja tämä rajoille meneminen – ei ole helppoa, ei meille. Siitä tulee epämukava olo, se voi olla jopa kivuliasta, fyysisesti. Ja silti. Mielestäni se on nimenomaan meidän tehtävä. Minusta teatterin tekijän pitää olla valmis menemään kivun läpi. En tarkoita jäsenien loukkaamista, en tarkoita mitään sellaista. Vaan yksinkertaisesti sitä, että meitä ennenkin olleet ovat osanneet puhua ja liikkua niin, että ei tarvita kameroita ja äänentoistolaitteita näyttämään läheltä. Teatteri on teatteria siksi, että sen väline on ihmiskeho.
Ellemme ole valmiita menemään teatterissa kehollisuutemme (ja mielikuvituksemme) rajoille, voimme yhtä hyvin lopettaa koko teatterin ja päästää porukat vapautunein mielin lätkämatsiin – siellähän ne antavat itsensä täysillä. Kiihdyttävät, jarruttavat, kiitävät ja huutavat. Kylläkin vain sen mustan muovipalan takia.
Teatteri on paljon monipuolisempi. Mutta samaa energiaa olen vailla. Vaikka vain näyttelijän vaitiolossa. Istumisessa, seisomisessa, puhumisessa. Ohjaajana en voi mennä rajoille näyttelijän puolesta. Hänen on se tehtävä. Mitä minä voin tehdä, on janota sitä. Ajatella niin että hänen kannattaa se tehdä, ja luoda turvalliset puitteet. Mutta minä en ole näyttämöllä, siellä on näyttelijä. Minä janoan nähdä siellä hänet, ihmisen. Minä haluan, että joku tekee puolestani sen työn, että menee reunoille, ja näyttää, millaista siellä on. Ellemme tiedä sitä, me olemme pelkkä pullamössöporukka, emmekä ainakaan mitään ’kehon spesialisteja’. HUomenna harjoitukset jatkuvat.

Olen joutunut uskon tähden kiipeliin ja joskus selkkauksiin. Olen luutunnut näyttämön ja harjoitustilojen lattioita, keittänyt kahvia ja viettänyt unettomia öitä, ja mitä kaikkea, tämän uskon vuoksi. Viimetiistaina oltiin koolla symposiumissa, jossa tarkoitus oli valtion määräyksestä pohtia luovuutta ja Suomen henkistä ilmastoa – jotta se saataisiin oikein kukoistamaan 2010-luvulla. Hoksasin taas aloittavani puheenvuoroni tällä ”julistuksella”: Uskon teatteriin.
Mihin sanon uskovani, tai mitä sanon tietäväni, kun näin sanon?

Rakastuin näyttämöön silloin kun 7-vuotiaana näin oopperan. Se oli Viimeiset kiusaukset, ja siinä lauloi Martti Talvela. Vaikutuin eniten siitä, että ihminen oli siinä niin suuri. Ja samalla pieni. Ei ollut kyse oopperasta taidelajina eikä oopperan aiheesta. Kyse oli siitä, että kuulin ihmisestä tulevan sellaisen äänen. Se oli ääni jota ei kuule joka päivä. Se oli jotakin muuta, ja silti se tuli ihmisestä. Siinä äänessä oli jokin juureva voima ja energia, joka paiskautui minua päin näyttämöltä. Eikä sillä ollut tekemistä vain Martti Talvelan äänen kanssa. Sillä oli tekemistä äänen kanssa yleensä. Energian kanssa yleensä. Jonkun elämänvoiman kanssa yleensä. Jonkun sellaisen kanssa, jonka äärellä olimme me molemmat, Martti Talvela ja minä. Hänen äänensä sen sai aikaan, ja se ylöspano, että sille äänelle annettiin tilaa, ja energia tuli näyttämöllä esiin. Minä olin noin 7-vuotias, ja istuin katsomossa rävähtämättä, tuntien siinä energiassa jonka äänessä kohtasin, vuorten jylyn ja valtameren ja tuulen, ihmisen paikan tässä galaksien avaruudessa, tai planeetta Gaian sisässä jylisevän elämänvoiman, joka “through the green fuse drives the flower”, kuten Dylan Thomas runossaan sanoo. Se näytti, että ihmisessä on tuollaista, minussakin. Tuollaista vaarallista voimaa, vaarallisen paksua lämpöä ja vaarallisen hienovireistä herkkyyttä – yhteyttä kaikkeen muuhun maailmaan, luontoon ja koko universumiin. Talvelan ääni ja hänen keskittymisensä musiikkiin – ja se että hän oli harjoittanut kehonsa sellaiseksi, että pystyy antamaan ulos sellaisen äänen, joka ihmisessä, jokaisessa meissä potentiaalina uinuu – tämä kokemus voimaannutti ja saattoi minut yhteen oman aran, vakavaksi ja kiltiksi kasvaneen tytön oman elämänvoiman kanssa. Samalla se liitti minut yhteen maailman kanssa, ja muiden katsojien kanssa. Minusta se ääni paljasti meistä kaikista jotakin, ja minä katsoin suoremmin silmiin niitä jotka olivat istuneet (tai nukkuneet, hah!) oopperassa kanssani. Tosin oli esitys vaikuttanut myös niihin aikuisiin, joiden kanssa teatterikäynnillä olin. Esityksestä keskusteltiin pitkin iltaa sen jälkeen, ja sekin oli tavatonta, sillä en muista kasvaneeni erityisen keskustelevaan kulttuuriin. Yhdellä sanalla sanoen, tunsin tuolloin 7-vuotiaana kokeneeni näyttämön kautta jotakin pyhää. (Pyhä voidaan määritellä niin että se on kokemus itsestä suhteessa johonkin itseään suurempaan; kokemus suhteesta johonkin kokonaisuuteen joka on suurempi kuin yksittäinen ihminen yksilöllisine piirteineen ja tunnistettavuuksineen.) Koin tämän teatterissa. Siksi sanon että uskon teatteriin.

Ns. puheteatterissa – tai esitystaiteessa – meillä ei ole kohtaamisen pintana laulettu ääni ja musiikki. Kohtaamisen pintana on näyttelijän keho. Ja näyttämön moniulotteinen maailma, jossa näyttelijä seisoo, istuu, makaa, kyyristyy; hengittää ja puhuu ajassa. Me kohtaamme yhteiset asiat näyttelijän kehollisen energian kautta, ja sitä kautta, että näyttämön jokainen kohta tukee tätä. Teatteri jonka puolesta olen valmis intoilemaan, taistelemaan, teoretisoimaan, matkustamaan ympäri maailmaa, oppimaan lisää, hapuilemaan ja vaarantamaan omaa turvallisuudentunnettani, on teatteria jossa näyttelijä on keskiössä – näyttelijä joka antaa oman kehonsa ja äänensä samanlaiseksi aineeksi ja energiaksi kuin Talvela äänensä.

Ymmärrän näyttelijän tehtävän edelläkulkijan, muistajan, voisi jopa sanoa että shamanistisen papin tehtävänä. Ajattelen, että näyttelijä tekee jotakin meidän puolestamme. Tämä vaatii itsensä unohtavaa ihmisyyttä näyttelijältä: on suostuttava antamaan kehonsa ja äänensä ”uhriksi”, keskityttävä johonkin toimeen, eleeseen ja tekoon niin, että näyttämön äärelle tulevilla on mahdollisuus päästä osalliseksi jostakin yhteisestä. Tämä vaatii, että näyttelijän pitää mennä sellaisille rekistereille ihmisessä, jotka eivät ole nykypäivänä meidän arjessamme läsnä – ja ohjaajan pitää sallia ja uskaltaa olla läsnä tässä kulussa.
Näyttelijän tehtävä on mielestäni hioa kehonsa sellaiseksi kuin oopperalaulaja äänensä. Ja kulkea esitykseen luotava reittinsä ja hallita eleensä ja äänensä niissä tehtävissä joita esitys hänelle antaa, mahdollisimman puhtaasti. Samalla hän tekee katsojan puolesta jotakin; ottaa yhteyden sellaiseen elämänvirtaan johon on hän saanut kosketuksen harjoittelunsa kautta ja antaa sen tulla esiin, eleen, äänen, toiminnan avulla. Se panee meidät katsomossa kosketuksiin jonkun yhteisen kanssa. Ja sellaiseen näyttämöön pyhä saattaa ilmaantua.
Ajattelen, että päästäksemme ihmiskehoina ja –mielinä johonkin antropomorfisten piirteittemme alle – etteivät näytelmämme kaventuisi ainoastaan ihmiselämän erilaisten puolien esittämiseksi ja katsomiseksi – meidän on teatteritaiteilijoina itse asiassa sukellettava yhä syvemmälle ihmiseen. Minulle teatterissa ei ole kyse viimekädessä vähääkään ihmispiirteiden esittämisestä. Ainoastaan ihmisenergian etsimisestä esiin: se on samaa kuin se voima joka vihreää vartta pitkin työntää kukkaa. Meidän tehtävämme on harjoitella niin että kaivamme esiin kanssaihmisten puolesta sitä mitä ihmiskeho kätkee, mihin se pystyy, mikä voima ja herkkyys siihen sisältyy. Ja esitettävä siitä vain kaikkein olennaisin, lahjana näyttämöllä, teatterin alttarilla.

Uskon sanotaan olevan kurottautumista kohti jotakin joka ei näy. Teatteri on paljossa uskoa: paiskautumista, hyökkäämistä, möyrimistä, nousemista ja laskeutumista kohti sitä mikä ei näy. Mutta joka antaa itsensä. Uskon teatteriin. Tiedän ja tunnen sen voiman.
Uskon ihmisen mahdollisuuteen antaa itsensä kautta jotakin itseään suurempaa. Tänä kautena ja vuonna, ja 2010-luvulla.