Suzuki-metodin on kehittänyt japanilainen teatteriohjaaja Tadashi Suzuki yhdessä työryhmänsä Suzuki Company of Toga (SCOT) kanssa. Harjoittelu tähtää näyttelijän kokonaisvaltaiseen ja ekspressiiviseen ilmaisuun. Fyysisesti ankaran näyttämöharjoittelun kautta näyttelijä oppii omia energiavarastojaan ja energian suuntaamista, ja hänen emotionaaliset ja fyysiset kyvyt ilmaista taiteellisesti näyttämöllä kasvavat. Harjoittelussa korostuu keskustan ja sen alla olevan ruumiin, jalkojen, vahvistaminen, hengityksen terävöittäminen ja keskittyminen. Se opettaa näyttämöllistä läsnäoloa ja ilmaisua.

Myllyteatterin jäsenet ovat opiskelleet Suzuki-metodia amerikkalaisen SITI -teatteriryhmän kanssa ja Suzuki-metodia Tadashi Suzukin SCOT-ryhmän sekä Suzukin liettualaisten oppilaiden johdolla.

Lisäksi SITI-Companyn johdolla oppimamme Viewpoints-tekniikka hahmottaa näyttämöajatteluamme. Myllyteatteri on avoin muille harjoittelumetodeille, jotka sopivat valmistettavaan esitykseen ja näyttämötyöhön yleensä. Olemme esimerkiksi tutkineet ääntä laulaja ja ääniharjoittaja Pia Skibdahlin opastuksella.

Workshopit

Myllyteatteri on järjestänyt useita näyttelijäntyön workshoppeja. Ne tarjoavat mahdollisuuden harjoitella näyttämöllä esiin tulevia käytännön asioita ja teemoja esitysharjoittelun ulkopuolella. Harjoittelu on myös mahdollisuus jakaa ja kohdata konkreettisen energian kautta.

Seuraava työpaja järjestetään Jumalainen näytelmä -esityksen yhteyteen Helsingissä Suvilahdessa lokakuussa 2011. Tarkempia tietoja lähempänä ajankohtaa.

Kolgan ensimmäinen esitysjakso Helsingissä 6.-24.10.2016.

Kolga Dinglessä 28.4.-1.5.2017 ja Milanossa 1.-4.5.2017.

Keväällä 2017 Kolga kutsuttiin arvostettuun Teresa Pomodoro –esityskilpailuun Milanossa, sekä esitysvierailulle Irlantiin Feile na Bealtaine –festivaalille. Vuosittain Länsi-Irlannissa aivan Euroopan reunalla järjestettävä Feile Na Bealtaine kokoaa teatterin, tanssin, musiikin, visuaalisen ja sanataiteen tekijöitä ympäri Eurooppaa ja Irlantia.  Spazio Teatron NO’HMA:n perustajan Teresa Pomodoron kunniaksi järjestetty kilpailu kokoaa puolestaan 12 teatteriryhmää ympäri Eurooppaa Spazio Teatron NO’HMA:n näyttämölle Milanoon. Esityksiä seuraa hyvin arvovaltainen raati, johon kuuluvat mm. teatteriohjaajat Eugenio Barba (Odin-teatteri), Lev Dodin (Mali-teatteri), Tadashi Suzuki (SCOT, Japani), Ruth Heynen (Union des Theatres de l’Europe), Enzo Moscato (Italia), Luis Pasqual (Espanja). Raadin presidenttinä toimii Livia Pomodoro. Myllyteatterin työryhmässä esitysvierailuille matkustaa yhdeksän henkilön monitaiteinen työryhmä, joka koostuu teatterin, musiikin ja sirkuksen monitaitureista. *

Kolga-runo on päätösruno Tommi Parkon esikoiskokoelmasta ”Lyhyt muisti, meri” (Tammi 1997).

• 
  Esite
  

Näyttelijät:  Jaakko Kiljunen ja Ulla Raitio
Sirkustaiteilija: Henna Kaikula / Irlannissa ja Italiassa Saku Mäkelä
Jazzlaulaja ja säveltäjä: Mia Simanainen
Klassinen laulaja ja esiintyjä: Niina Tamminiemi / Irlannissa ja Italiassa Sanna Kurki-Suonio
Äänisuunnittelija: Joonas Outakoski
Valosuunnittelija: Juho Rahijärvi / Irlannissa ja Italiassa Luca Sirviö
Visuaalinen suunnittelija: Alisha Davidow
Ohjaaja ja dramaturgi: Miira Sippola Valokuvaaja: Heli Sorjonen
Graafinen suunnittelija: Jani Pulkka Tuottaja: Reetta Kauranen, Myllyteatteri

TEATTERITELTTA 2008

TeatteriTeltta -festivaali järjestettiin Helsingin Rautatieontorilla keväällä 2008. Se oli yleisö- ja mediamenestys. Tragediakilpailussa Rautatientorille pystytetyllä näyttämöllä nähtiin Myllyteatterin oma produktio Lootin vaimo, Atro Kahiluodon ohjaama Heracles ja Anna-Mari Karvosen ohjaama Bakkantit 2.

Joka ilta nähtiin kaikki kolme erilaista tragediaa. Julkisten katsojien (poliitikot, taiteilijat ja papit) kommentit sanoittivat jakamisen tunnelmaa ja loppuillan äänestyksestä tuli tärkeä osa tapahtumaa. Puolittain leikiksi ajateltu äänestys – kuinka keskenään erilaisia, kukin omalla tavallaan erityisiä esityksiä voi laittaa järjestykseen – muodostuikin vakavaksi kannanotoksi, jossa jokainen ilta Rautatientorilla äänestettiin siitä, mikä meitä koskettaa ja ajatteluttaa. TeatteriTeltta 08:sta tuli kohtaamispaikka yleisön ja taiteellisen teatterin, sekä kaupungissa toimivien vapaan teatterinkentän ryhmien välille. TeatteriTeltta toi teatterin katutasolle, ja keskeisellä sijainnillaan se manifestoi, että teatteri ja taide kuuluvat yhteiskuntaan ja niiden pitää olla kaikkien helposti tavoitettavissa.

Festivaali haluttiin kovasti toteuttaa uudelleen ja säännöllisesti, ja sitä yritettiin vuosien työn uurastuksella. Riittävää rahoitusta ei kuitenkaan valitettavasti saatu järjestymään, ja huomio suunnattiin parin vuoden tehokkaan yrittämisen jälkeen muihin taiteellisiin toimiin.

Festivaalia oli toteuttamassa yhteensä yli 100 taiteilijaa. Lisäksi kaikki oheistoimijat, kuten ravintoloitsija, järjestysmiehet, vartijat, jne.

Festivaalia tukivat vuonna 2008: Helsingin kaupungin kulttuurikeskus, Suomen Kulttuurirahasto, Valtion Näyttämötaidekunta ja Humanistinen ammattikorkeakoulu.

TeatteriTeltta-sivujen arkisto: www.teatteriteltta.org

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on google
Google+

Tapahtumat

Kirje HS Kulttuuritoimitukselle 04/04/2010:
Voisiko uskonnollisesta puberteettisuudesta Suomessa kasvaa ohi?

Via Crucis on teatteriesitys ja näytelmä, joka pohjautuu historiallisiin tosiasioihin Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta. Esitys keräsi tänä vuonna n. 20.000 katsojaa. Se on herättänyt keskustelua ja tuonut pintaan monenlaisia tunteita.
Media on seurannut Via Crucista vahvasti sekä uskonnollisen tapahtuman että kaupunkitapahtuman näkökulmista. Yksi näkökulma on puuttunut: kulttuuritoimitusten näkökulma; Via Cruciksen näkeminen ja arvioiminen teatteriesityksenä.
Koska Via Crucis toteuttaa kaikkea sitä mistä elävässä kulttuurissa ja taiteessa on kyse, sen näkemättä jättäminen taideteoksena sietää tulla keskustelluksi.

Teatteri on aina taidetta, joka kokoaa ihmisiä yhteen, katsomaan fyysisesti samaan suuntaan, ja käsittelemään jotakin joka on käsittelemisen arvoista. Jokainen teatteriesitys vaatii suuren määrän taiteellisia ratkaisuja, jotka ovat esityksen välittymisen mittana.
Jeesus ja hänen jälkimaineensa, kristinusko, on osa läntistä kulttuuriperimää, joka on innoittanut taiteilijoita kautta vuosisatojen. Mutta ”tiedostavan väen”, usein kulttuuriväen keskuudessa, kristinuskoon suhtaudutaan Suomessa usein varsin puberteettisesti. On muodikasta inspiroitua itäisistä opettajista, mutta kristillinen perintö on selvästi hankalampaa. Lisäksi Jeesuksen persoona ja saarnat, kirkkoisät ja mystikot ovat tuntematonta maaperää.

Via Cruciksen jättäminen näkemättä teatteriesityksen näkökulmasta, on sama kuin jättäisimme tunnustamatta Pasolinin Matteuksen evankeliumin tai Michelangelon maalaukset taiteena, niiden kristillisen kuvaston vuoksi. Tai Peter Brookin Mahabharatan sen uskonnollisen tarinan takia.
Via Crucis on Suomen eri kirkoilta ja Helsingin kaupungilta suuri panos, ilmainen elämys ihmisille. Sen toteuttajilla, jotka ovat teatterin ammattilaisia ja harrastajia, on luottamuksen synnyttyä täysi vapaus antaa ilmaisu valitun näytelmäkirjailijan kirjoittamalle näytelmälle tarinasta, joka on elänyt tähän asti. Samalla ViaCruciksen toteutus liittyy niiden taiteilijoiden ketjuun, jotka kunakin aikana ovat kaikilla kyvyillään pyrkineet antamaan tälle tarinalle ilmaisunsa.

Kun lehtien palstoilla joku katsoja kehuu, että ”olipa tänä vuonna hyvä äänentoisto, ja kerrankin esitys näkyi ja sanoista sai selvää”, niin siitä voi sanoa kiitokset Akun tehtaalle, joka vastasi tekniikasta. Mutta ennen muuta Via Cruciksessa oli tänäkin vuonna kyse kirjailijan käsikirjoituksesta, näyttelijäntyön taidoista, ääni-, valo- ja visuaalisesta suunnittelusta ja ohjauksen tarkkuudesta – taiteilijoitten panoksesta täyttää ja näyttää puhutteleva tarina.

Miira Sippola
ohjaaja

Ei taide-polemiikkia, vain isäntien kirveellä tai auton pakokaasulla tappamia kissoja, joista ei polemiikkia synny, koska nämä teot eivät ole julkista puuhaa. Vain teollisuuden Kiinaan pystyttämiä tehtaita, joiden viereen kiinalaiset pystyttävät kivihiilivoimaloita, joista ei polemiikkia synny, koska niin maailma makaa. Ei yhtäkään runoa, joka aiheuttaisi päänvaivaa, ei Kaurismäen leffaa eikä muita suomalaisia elokuvia.

Olisi hiljaista, tehokasta, mustaa ja valkoista. Autot soljuisivat pitkin moottoriteitä. Teollisuus rullaisi pitkin yhteiskunnan raskaasti tukemia mustia ja märkiä moottoriteitä, joiden varsilla keltaiset katuvalot.

Pitääkö taidetta tukea?
Kuinka taidetta tehdään? Mitä taide edes on?

Yritän vastata, tänään, kun lumi tuiskuttaa ensimmäistä kertaa kadun valkeaksi ja ikkunoista vetää.

Ensin on elämä. Pitää elää. Sitä eletään.
Sitten pitää tajuta mitä tapahtui. Sekunti sitten, juuri nyt. Vaistomaisesti tai tietoisesti pitää reflektoida, ajatella, tuumata, tuntea. Havaita mitä ulkopuolella tapahtuu. Ja sitten tehdä synteesi tästä kaikesta, ja omasta elämästä. Näin tekevät kaikki. Tämä on ihmisyyttä.

Taide ilmenee teoksessa. On osattava väline. On osattava laulaa, osattava ääni niin että sillä voi ilmaista mitä elämä on; sisällä ja ulkona. On osattava piirtää, veistää, kuvata, maalata; käyttää värejä, tajuta värit, rytmi, tajuta että osat muodostavat kompositioita. On osattava ihmiskeho, näyttämö. On osattava sanojen hienosäätö ja kuinka ne luovat maailmoja. Kuinka kerronta etenee ja kuinka rakenteet luovat keskinäisiä jännitteitä. On osattava tehdä muoto.

Vaikka ”sisältöjä” halutaan, siitä ei haluttaisi maksaa. Taiteilijan taidoista on harvoin suoraan seurauksena rahaa. Siksi pitää paitsi osata tehdä teoksia, myös perustella ne: on osattava hakea rahoitusta, pyörittää budjettia, tehdä markkinointia ja tiedottamista – jaksettava ja osattava.
Usein törmää mielikuvaan, että taiteilijat ovat huuhaa-sakkia, jotka eivät tajua rahan päälle. Tosiasia on, että rahan päälle on tajuttava, tai et ole taiteilija.

Taiteilijan on osattava rahan maailma hyvin ja saatava pennit venymään, tehtävä luovia ratkaisuja. Eikä taidemaailmassa muista kuin penneistä puhuta, sillä penneistä taiteen tuki koostuu, verrattuna vaikka tieliikenteen, raskaan teollisuuden ja ydinvoiman valtiolliseen verovaroilla maksettuun tukeen.

Mitä hyötyä on taiteesta? Mitä hyötyä lauluista, kuvista, tarinoista? Mitä hyötyä siitä, että joku opettelee koko ikänsä ihmisäänensä kehittämistä? Mitä ihmeen hyötyä MINULLE voi olla siitä, mikä ääni haitarista lähtee, kuinka ihmiskeho ilmaisee jotakin näyttämöllä? Mitä hyötyä on runoista? Että joku sommittelee sanoja? Että joku sommittelee sanayhdistelmiä, joista ei hullukaan ota tolkkua? Että joku sommittelee sanoja ja kieputtaa näyttämöä, ja näpertää ääniä niin että se saa kyynelet vuotamaan, sydämen pakahtumaan, aivosolut ärsyyntymään, naurun kirpoamaan, ihmiset taputtamaan, ihmiset katsomaan samaan suuntaan, ihmiset laulamaan, ihmiset vaeltelemaan tyhjissä valtavissa saleissa joissa on hirveät määrät tehotonta hukkatilaa ja vain vaivaisia pikkukuvia siellä täällä ja unettava ilmapiiri?

Minä en olisi minä, ellen olisi lukenut tiettyjä runoja. Ellen tietäisi, että on olemassa runoja, joita en ole lukenut – mutta että joku on kurottunut kohti tunnetta ja etsinyt sille viikkojen ja vuosien työn tuloksena ilmaisun. En olisi minä, ellen tietäisi musiikin rytmikuvioista. Odysseusta en ole kokonaan lukenut, mutta minulle on tärkeää, että JOS haluaisin lukea kreikkalaisten kansalliseepoksen, jonka päälle niin paljon länsimaista kulttuuria on rakentunut, minä voisin sen lukea, suomeksi. Saarikoski on sen kääntänyt, ja sai siitä palkaksi kaksi markkaa tunti. Käännös ei lyönyt leiville, mutta hän teki sen, koska runous on tärkeämpää kuin voi rahassa mitata.

Tämä on taiteen luonne: sen on mahdollista levitä ja koitua kaikkien hyödyksi.

Olisi hirveää, jos sanoja ei käytettäisi muuhun vuorovaikutukseen kuin sanomaan kaupan kassalla ”pankkikortti”. Ja vaikka ”pankkikortti” joskus onkin ainoa, mitä päivän aikana tulee sanoneeksi toiselle ihmiselle, olisi hirveää, jos kielellämme ei muuta tehtäisi.

Jos taide poistettaisiin maailmasta, ihminen näivettyisi. Jos kaikki ihmisen aivokapasiteetti valjastettaisiin siihen, että ”saataisiin aikaan tuottavia keksintöjä”, tuottavien keksintöjen keksiminen loppuisi pian. Jos tunteille ei olisi ilmaisukanavia niillä keinoin kuin ihminen on kautta oman historiansa kehittänyt, lakkaisimme olemasta ihmisiä. Meillä olisi maat ja mannut täynnä vaivaisia, mielenvikaisia ja sairaita ihmisen haamuja.
Taide ei ole kaikkien tehtävä. Sen on kuitenkin hyvä olla kaikkien ulottuvilla. Se, jonka tehtäväksi taide on tullut, on sitoutunut kehittämään taitojaan kaikkien hyväksi. Taide hyödyttää meitä kaikkia. Siksi taiteen tukeminen on kaikkien, siis yhteiskunnan, tehtävä.

Blogi on ilmestynyt kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon sivulla

Kun ajattelen aikaisempia ihmissukupolvia, teatterisukupolvia, taiteilijoita, ajattelijoita, opettajia, tekijöitä kautta aikojen, tunnen suorastaan hysteerisellä tavalla voimaa. Kuin tajuaisin ratsastavani aallon harjalla, allani valtavan aallon voima.

Traditio on rikkautta: yhteyttä ihmisiin jotka elivät ennen minua, ja heidän ajatuksiinsa ja taitoihinsa. Heidän ruumiillisuuteensa ja henkisyyteensä joiden kautta he etsivät ilmaisua niihin samoihin haasteisiin joissa mekin elämme tänä päivänä. Traditio sisältää ajatuksen yhteisöllisyydestä yli aikojen. Jos kansainvälisyys on horisontaalista rikkautta, on traditiontuntemus sitä vertikaaliseen suuntaan.

Suomessa traditio on ohut, sanotaan. Tai, traditiomme on sitä että tultiin metsästä, runsas vuosisata sitten. Mikä on loppujen lopuksi kiehtovan lähellä. Teatteritraditiomme on kansannäytelmissä. Uskonto-traditiomme ja kulttuurimme pohjautuu luonnonuskontojen jälkeen sellaiseen kristinuskon versioon, joka korostaa henkilökohtaista kokemusta ja uskoa tradition kustannuksella. Tämä yksilökeskeisyys sävyttää myös teatteria ja menetämme sen takia paljon siitä rikkaudesta joka kuitenkin teatteria kantaa ja johon meillä on täysi vapaus ottaa osaa.

Traditio opettaa. Ei ole turha sanonta, että historia toistaa itseään. Myllyteatterin ensimmäinen suurempi työ, Tapaus A, lähti havainnosta, että elämme samanoloista itsekeskeistä aikaa kuin Eurooppa uuden ajan kynnyksellä, kun maailman avartumisen myötä ihminen käpertyi itseensä ja egoilu oli voimissaan. Globalisoituminen ja internet ovat aiheuttaneet saman reaktion meidänkin aikanamme, viimeistään 2000-luvulla.

Euroopan historiassa uuden ajan alkuun liittyi myös uudenlaisen uskonnollisuuden nousu. Se on myös täyttä tätä päivää. Kuin sattumalta teemme nyt näytelmää Jumalaisesta näytelmästä. Teemat ovat aivan samoja silloin 1300-luvulla kuin nyt ja on mahtava tajuta, että jo silloin ihmiset olivat sekaisin ja kysyivät: missä helvetissä minä olen?

Traditio rauhoittaa. Oli aika kun vaahtosin uusista dramaturgioista. Tyhjän mahan kutsu eteni miten eteni, omalla assosiatiivisella logiikallaan, esimerkiksi. Assosioinnin logiikka on hienoa. Sitä teosta tehdessämme tajusin kuitenkin, että näyttämön lait ovat ajan ja paikan lakeja aina; ihmisen ruumis, hengitys ja puhe ovat näyttämön työkaluja eikä niistä pääse eroon oli dramaturgia mikä hyvänsä. Ja hajanaisessakin sikermässä on aina joku juoni.
Mitä pidemmälle elän, sitä enemmän tajuan, että yksinkertaisuus on valttia niin teatterissa kuin muuallakin. Se ei tarkoita traditionaalisia ratkaisuja, mutta tradition osaaminen auttaa uusiin ratkaisuihin. Ja yksinkertaisuus, oleelliseen näkeminen, on myös vaikeinta.

Olen alkanut oman fyysisen näyttämöharjoittelun myötä ymmärtää edes jotakin siitä, kuinka paljon ihmisessä on ja kuinka se voisi tulla näyttämölläkin esiin. Mutta kehon ja mielen läsnäolo ja taiteellinen käyttö nopeasti sykkivän virtuaaliajan kasvatteina on työn takana – kenties vielä suuremman työn kuin joskus aiemmin. Ääni ei enää kanna näyttämöllä niin kuin joskus, esimerkiksi. Kuitenkin kaipaamme teatterissa sitä jotakin kouriintuntuvaa, mikä on teatterin voima: ihmisenergiaa.

Mielestäni tästä kaipuusta kumpuaa halu tuoda näyttämölle videokuvaa ja saada näyttelijä kameran avulla lähelle katsojaa. Tämä voi joskus tuottaa kiinnostavaakin teatteritaidetta. Mutta haluan Myllyteatterin liittyvän sellaiseen teatteritraditioon, joka perustuu sisällöllisesti hyvin ajateltujen ja ajalle tärkeiden teemojen puitteissa – näyttelijän ja ihmisenergian keskeisyyteen. Tämä tavoite ei sulje pois eikä vähennä musiikin, äänen, valon ja visuaalisuuden olennaisuutta ja taidetta teatterissa. Päinvastoin. Tavoite on, että kaikki elementit yhdistyvät näyttelijän fyysis-psyykkiseen läsnäoloon ja taiteeseen.
Tämä on mitä traditionaalisin ajatus. Ja juuri traditio – ja se mitä itseäni viisaammat ovat siitä osanneet ammentaa eli näyttämöharjoittelua minulle opettaneet – on palauttanut minut siihen teatterin perustilanteeseen, että on ihminen, kaksijalkainen, pää taivaassa, jalkojensa kautta kiinni maassa ja näyttämössä; toisten samanlaisten edessä esittämässä jotakin josta kaikki tietävät jotakin. Se näkymätön säie jonka kautta fyysisesti olemme yhteydessä, lähtee ihmisruumiin keskustasta. Sen kautta olemme yhteydessä toisiimme nyt. Näyttelijät keskenään näyttämöllä, ja näyttelijä suhteessa katsojaan.

Ruumiini kautta olen kokenut myös olevani yhteydessä meitä ennen eläviin. Ja arvostukseni ja kunnioitukseni niitä ihmisiä kohtaan, jotka seisoivat avaran taivaan alla amfiteatterin näyttämöllä, tuhansien katsojien edessä ilman mitään äänentoistoa, on konkreettisesti tarkentunut: millaista näyttämöllisen läsnäolon, puheen, fyysisen näyttelijäntaiteen, on täytynyt olla! Me olemme samoja ihmisiä kuin hekin. Meillä on samanlainen ruumis.

Teatterilla puhuvan ihmisruumiin taiteena on myös tämä tehtävä: ilmaista tässäkin ajassa, jossa kehotietoisuus on yhtä kuin näppärästi näppäimistöllä liikkuvat sormet, kuinka paljon meistä löytyy. Tähän Myllyteatterin taide pyrkii, ja tätä tarkoittaa, että sanomme olevamme traditiotietoinen ryhmä

Esitys voitti festivaalin pääpalkinnon 18.11.2012.

ITF SKUPI FESTIVAL is proud to announce that the jury of the festival after carefully considering all the plays presented decided that the winner of the Grand Prix Price for Best Performance is Myllyteatteri from Helsinki, Finland for their Divina Commedia 3.0. >> Myllyteatteri gave to the audience a unique performance, based on Dante’s Divina Commedia and his poetry, but translated and adapted in the language of the theater. Divina Commedia 3.0 creates a unique universe, which is visual in a charming and style way: the costumes, set and light, the stylezed movement language of the performers, carried on with a funny sound plan and the roles of the traveller and the guide, who work as keys for following the story. The performance makes a curing journey through the visually overwhelming scenes. The performance happens ultimately in the head and heart of the spectator. In their own words “Divina Commedia is a journey in a human mind”, an experience that they shared with the audience. >> Esitys saavutti erityistä suosiota myös Portugalissa. Esitykset olivat loppuunmyydyt ja yleisö osoitti suosiotaan seisten, itkien ja ”bravota” huutaen. Euroopan talouskriisin runtelema maa, jossa tavalliset ihmiset ovat joutuneet työttömiksi ja joiden palkasta on leikattu puolet, oli kosketettu Myllyteatterin klassikko-tulkinnasta.

Käsikirjoitus ja Ohjaus: Miira Sippola
Näyttämöllä: Diana Niepce, André Salvador, Fábio Moreira, Susana Nunes (POR), Nantia Papatheodorou (GRE), Ulla Raitio, Tuomas Tulikorpi, Jaakko Kiljunen, Idalotta Backman (FIN), Yuko Takeda (JAP)
Scenografia: Aili Ojalo (FIN)
Pukusuunnittelu: Sara Machano da Graca (POR)
Äänisuunnittelu: Sérgio Martins ja Rui Lima

Kolga valittiin voittajaksi kahdentoista esityksen joukosta, jotka oli kutsuttu esiintymään milanolaiselle yleisölle ja raadille vuoden 2017 aikana. Palkinnosta päätti yleisöstä kootun paneelin lisäksi arvovaltainen raati, johon kuuluivat teatteriohjaajat Eugenio Barba (Odin-teatteri), Lev Dodin (Mali-teatteri), Tadashi Suzuki (SCOT, Japani), Ruth Heynen (Union des Theatres de l’Europe), Enzo Moscato (Italia) ja Luis Pasqual (Espanja). Raadin presidenttinä toimi Livia Pomodoro.

Milanolaisen Spazio Teatro Nohman perustajan, esitystaiteilija Teresa Pomodoron mukaan nimetty Il Teatro Nudo -palkinto myönnetään esitykselle, joka ”paljastaa ihmismielen alastomia merkityksiä ja tutkii ihmisen luomaa ympäristöä uteliaalla ja tinkimättömällä asenteella.”

Raati piti Myllyteatterin näyttämötaiteen ja runouden väliin asettuvaa, monitaiteista Kolga-esitystä alitajuisena matkana, joka oli taiteellisesti korkeatasoisesti toteutettu. Myllyteatterin työryhmälle myönnetriin keskiviikon 8.11. gaalatilaisuudessa maineikkaan italialaisen kuvanveistäjän, Carlo Ramousin, valmistama patsas.

Kolga-esityksen on ohjannut Myllyteatterin johtaja Miira Sippola. Esitys pohjautuu Tommi Parkon Kolga-runoon, josta Myllyteatterin työryhmä teki teatteria, sirkusta, visuaalisuutta ja musiikkia yhdistävän tulkinnan. Kolgan ensimmäinen esitysperiodi toteutettiin lokakuussa 2016 Helsingissä, ja teos sai hyvän vastaanoton ja kiittävät arvostelut myös kotimaassa. Palkittu Kolga 2.0 jatkaa ulkomaisia esitysvierailuja vuonna 2018, Myllyteatterin 15-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Vuoden -18 lopussa esitys saadaan myös Suomeen.

Myllyteatteri on vuonna 2003 perustettu, helsinkiläinen ammattiteatteriryhmä, johon kuuluu teatterin, sirkuksen, musiikin ja kuvataiteen ammattilaisia. Myllyteatterin esityksiä ja näyttämökieltä määrittää voimakas visuaalisuus, energisyys ja esitysten rakentuminen alitajunnan runollisella logiikalla. Myllyteatteri on tuottanut 18 esitystuotantoa Suomessa ja ulkomailla.

Työryhmä: näyttelijät Ulla Raitio ja Jaakko Kiljunen, sirkustaiteilijat Henna Kaikula ja Saku Mäkelä, laulaja Sanna Kurki-Suonio, jazzlaulaja Mia Simanainen, äänisuunnittelija Joonas Outakoski, valosuunnittelija Luca Sirviö, ohjaaja Miira Sippola

Myllyteatteri on vuonna 2003 perustettu helsinkiläinen ammattiteatteriryhmä, johon kuuluu teatterin, sirkuksen, musiikin ja kuvataiteen ammattilaisia. Eurooppalaiseen fyysisen teatterin perinteeseen tyylinsä ja estetiikkansa perustava Myllyteatteri on vakiinnuttanut paikkansa Suomen vapaan teatterin kenttään ryhmänä, jonka näyttämökieltä määrittää voimakas visuaalisuus, energisyys ja esitysten rakentuminen alitajunnan logiikalla. Myllyteatterin esitykset käsittelevät metafyysisiä aiheita, avaten katsojalleen ihmismielen näyttämön ja toimien elämän merkitysten hahmottajana nykyajassa.

”Myllyteatteri syntyi mylläämisen halusta – visiosta esitystaiteeseen ja teatteriin, jossa ihmisfysiikka ja musiikki yhdistyvät; näyttämö soi. Viitekehys sille on eurooppalaisten auteaur-ohjaajien visuaalis-fyysinen teatteri. Vuosien myötä löytyivät ne ihmiset ja työtavat, joilla näköisemme sinfonisuus syntyi näyttämölle.” – Miira Sippola

Myllyteatteria on 15 vuoden ajan luotsannut ohjaaja Miira Sippola, ja historiansa aikana Myllyteatteri on toteuttanut 18 tuotantoa Suomessa ja ulkomailla. Mukaan on mahtunut suuria näyttämötaiteellisia hankkeita, kuten vuonna 2008 yhdeksänpäiväinen näytelmäkilpailu ja katutason korkeataiteellinen teatteritapahtuma TeatteriTeltta -festivaalit & Tragediakilpailut Helsingin Rautatientorilla.

Myllyteatterin esityksiä on vieraillut säännöllisesti mm. Puolassa, Portugalissa, Skotlannissa ja Italiassa. Teatterin monikansallinen EU-hanke Divina Commedia palkittiin parhaana esityksenä kansainvälisellä Skupi -teatterifestivaalilla vuonna 2012 Makedoniassa. Marraskuussa 2017 Myllyteatterin Kolga voitti Teresa Pomodoro –katselmuksen Milanossa.

Tilaisuus-juhlavuosiesitys nähdään 1.–2. joulukuuta Kulttuurikeskus STOA:ssa. Esityksen liput ovat myynnissä osoitteessa
https://www.lippu.fi/Lippuja.html?doc=artistPages/tickets&fun=artist&act…

Lisätiedot: info@myllyteatteri.fi

Demo kartoittaa äänimaailmaa, kokeilee näyttämöllisen estetiikan ulottuvuuksia ja tutkii tematiikkaa tulevan teoksen tiimoilta. UHR1.KUVA nähdään ESKUS-festivaalin yhteydessä Suvilahdessa 12. toukokuuta klo 17:30–21:00 välillä.

Sekä demo että lopullinen teos pohjautuvat Andreij Tarkovskyn viimeiseen elokuvaan vuodelta 1986, SACRIFICE. Elokuvan päähenkilö ajautuu äärimmäiseen tilanteeseen, jossa arki ja sosiaaliset suhteet on uhrattava suuren tehtävän edessä. Ydinsodan uhka ja maapallon epävarma tulevaisuus pakottavat esiin todelliset kysymykset vastuusta, etiikasta ja toiminnan tarpeesta. Teos lähestyy näitä kysymyksiä välineellisesti ja luonnollisesti. Aihe linkitetään lisäksi ajankohtaiseen keskusteluun tekoälyn ja robotiikan vaikutuksiin tulevaisuuden yhteiskunnassa.

Esityksen ytimessä ovat esiintyjien fyysinen ilmaisu ja vaikuttava äänimaailma. Esiintyjät – kolme muusikkoa, kaksi näyttelijää ja kaksi akrobaattia – sekä visuaalinen suunnittelija muodostavat kokoonpanon, jossa jokainen liike, sana ja nuotti on yhtäläinen osa audiovisuaalista luomusta. Teos lähtee halusta luoda voimakkaan visuaalinen maailma, jossa avaruudelliset elementit, kehon muodot, dynaaminen liike ja äänimaailma tekevät voimakkaan vaikutuksen katsojaan.

Demon on valmistanut osa tulevan esityksen taiteilijoista. Lavalla nähdään ohjaaja Jaakko Kiljunen, ja lisäksi mukana ovat muusikot Joonas Outakoski ja Jusu Berghäll.

Taiteen keskustoimikunta tukee UHRI 6+1 KUVAA -esityksen valmistamista sekä demon parissa työskentelyä.

Lisätiedot: info@myllyteatteri.fi